Meg
Vakioporukkaa
Posts: 153
|
Post by Meg on Jun 19, 2011 18:37:45 GMT 2
19.06
OSA 1
- Mä muutan tänne, Mariel ilmoitti hymyillen. Minua heikotti. Joku kaatoi kuumaa liimaa pitkin kurkkuani. Olisiko hän muuttunut? Tosin Ben pitää äitini erossa pullosta, mutta värisin pahoinvointisesti silti. Oliko minussa jokin vika, etten voinut antaa anteeksi tapahtumia, josta on jo vuosia? Oikeastaan 3 vuotta. Olin onnellinen, mutta tämä ilmoitus teki siihen särön. Rosie näytti hieman kiusaantuneelta. Ben istui huoneen perällä hiljaa. Hyvä vain. - Olen väsynyt, tokaisin ja ponnistin ylös. Mariel pysäytti minut ovelle. - Etkö ole onnillinen äitisi puolesta? Hän kysyi. Käänsin päänsi pois. Purin hampaitani kiinni. - Onnea, murahdin ja poistuin huoneesta. Ensin ajattelin mennä huoneeseeni, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Suuntasin pihatolle. Ilma oli hieman viileä. Päivällä oli satanut. Hevoset olivat jo saaneet iltaruuat. Ed käyskenteli ulkona. Se hörähti kuullessaan minut. Pujahdin aidan ali ja hiivin kuin varas orin luo. - Hei poika, rapsutin sitä leuan alta. Jotain josta ori nautti. Se puski päätään kylkeeni. - Juuri kuin kaikki alkoi näyttää hyvältä, huokaisin.
Houkutus sai minut puremaan huultaani. Halusin vain ponnistaa Edin selkään ja laukata pimeyteen... Taistelin hetken ajatusta vastaan. Olinko hullu? Päärakennuksen ovi avaantui. Kuulin ääniä. Mariel oli lähdössä. Hän laski kätensä Benin käsivarrelle ja puhui jostain. En nähnyt heitä selkeästi. Paha olo värisytti minua kauttaaltaan. Silloin päätin. Auton ajaessa pois hipsin talliin. Otin Edin riimun ja piikkisuan. Sillä oli tänään kuitenkin jo ratsastattettu. Treenattu laukanvaihtoa ja spinningiä. Suin orin nopeasti ja pujotin sille riimun. Narusta sain ohjat. Talutin sen ulos pihatosta ja ponnistin kiven avulla selkään. Kannustin Ediä kohti pimeää metsää. Oli päästävä pois. Kiedoin sormeni Edin pitkään harjaan ja painuin lähelle sitä. Tämä oli kehotus mennä kovempaa. Ed totteli. En ollut varma suunnasta. Ed siirtyi laukasta neliin. Tunsin vain tuuleen ja orin voimakkaan askeleen. Kaikki haihtui pois. Ben. Mariel. Ongelmat. Muistot - kaikki.
En tiennyt yhtään missä olimme. Ed hidasti. Se ei enää jaksanut juosta. Kaikkialla oli pimeää metsää. Olimme kahden. Tulin alas selästä ja istuin mättäälle. Poskeni olivat kosteat. Oli huomattavasti kylmempi kuin lähtiessämme. Ed steppasi hermostuneena. Puitten lomasta näin taivaan tummeneen. Mustanpuhuvat pilvet riippuivat yllämme kuin tumma tukahduttava savu. Se kietoi meidät metsän pimeyteen. Oloni oli pelokas ja nihkeä. Paha aavistus täytti mieleni. Meidän oli päästävä pois metsästä ja nopeasti. - Ed, nyin oria perässäni. Yhdellä notkealla liikkeellä olin sen selässä. Ohjaisin oria pimeyteen. Ratsastin niin reippaasti kuin pystyin. Oloni oli turvaton. Tämä oli todella, todella huono idea. Kirosin tyhmyyttäni. Ed tuntui halkeavan allani. Sen silmävalkuiset vilkkuivat. Ensimmäiset salamat välähtivät, joita seurasi pian jyrähdyksiä. - Suojaan, suojaa, tunsin kuinka huusin melkeen. Ohtimme kallion. Siinä näytti olevan yksi tummempi kohta. Käänsin Edin sinne. Olin oikeassa, tumma kohta oli luola. Mahduimme juuri ja juuri sinne. Sidoin Edin kiinni ja tyynyttelin sitä. Värisin kylmästä ja pelosta, kuin ukonilma riehui ympärillämme. Lopulta nukahdin.
|
|
Meg
Vakioporukkaa
Posts: 153
|
Post by Meg on Jul 14, 2011 14:45:23 GMT 2
14.7 Anteeksianto
Yöllisen tempaukseni johdosta olin saanut Deanilta haukut. Hän oli ensin ollut huolissaan, mutta sitten kutsunut minua lapselliseksi, itsekeskeiseksi.. ja kaikilla muilla sanoilla, jotka olivat saanut kyyneleet silmiini. Edille onneksi ei mitään ollut sattunut, olimme osanneet päivän valossa takaisin Simoraan. Äitini vain oli nauranut, Ben huokaissut syvään. Olin likainen, nukkunut yöni ulkona, mutta päätin ryhdistäytyä. Kävin suihkussa, söin ja lampsin talliin. Otin talikon hiljaisena Deanilta. Hän näytti yllättyneeltä. Puhdistin karsinoita sanomatta sanaakaan kellekään. Tätä jatkui viikon, kunnes sain koottua itseni. Häpeä väistyi. Olin jälleen melkein aikuinen nainen.
###
Mariel lakaisi juuri pikkutallia, kun astuin sisään. Epäröin hetken. - Mom, could we have a word? Pyysin kuin pikkutyttö. Oli vuosia siitä kuin olin kutsunut äitiäni äidiksi. Se sai Marielin hätkähtämään. - Meg. I've to finnish this, Hän vastasi. - Gimme that, sanoin ja nappasin luudan. Jällellä ei ollut paljoa, joten muutamassa minuutissa lattialla ei ollut enää korsia. Mariel seurasi ihmeissään. - Come, I'll make some coffee for u, sanoin ja menin ovelle. Mariel seurasi minua hiljaisena. Oli aika lopettaa lapsellisuus. Tosin se oli lapsellista, etten voinut suomeksi omalle äidilleni puhua, mutta eng. oli kuitenkin vahvempi kieli, ja osasin hillitä omaani paremmin englanniksi.
Saavuin keittiöön. Ben piti juuri taukoa. Hän katsahti meihin ihmeissään. - Ben. Would u mind? Toivoin miehen tajuavan kysymykseni. Hän murahti ja poistui. - Kahvia on jäljellä, mies sanoi. Otin kaapista mukin, ja pyysin Marielia istumaan. - 2 sugars, and lil bit of milk, right? katsahdin kysyvästi äitiini. Hän nyökkäsi. Kaadin kahvin mukiin, sekoitin sokerin ja maidon, ja ojensin mukin Marielille. - Thx. What's this about? Mariel kysyi. Istuin tuoliin häntä vastapäätä. - I want to say that I'm sry, Sanoin vakavana. Mariel joi kahviaan. - Sry? - It's been too long. This have to stop. For me, for Elias, for u.. and I'm tired of beeing angry. Carrying this sh*t with me, selostin. Sanani selvästi yllättivät äitini. Hän oli pitkään hiljaa. - I've been talking this over with Ben. And(Mariel piti tauon), I'm suprised of u. That it's u whos sry, when it should be me. When ur dad died, I was upset. Looking someone to blame, and u were easy target. Young lil girl, that needed her mom. I wasn't there for u. Everything what happened, well.. It's pointless to look back. What we said or did, cant be changed. But hearing u calling me "mom", ohh.. How happy I was atm. So we have hope, dont we? Mariel päätti sanansa surulliseen hymyyn. - Yes. Coz' I love u, vastasin hymyillen. Sanani saivat Marielin melkeen kyyneliin. Hän veti minut syliinsä. Painoin pääni hänen olalleen ja huokaisin. Oli aika siirtyä eteenpäin ja tyttären rakastaa äitiään. Korvaukseksi ahkerasta työn teosta Ben lupasi liikuttaa Ediä. Siitä hyvästä olisin voinut halata häntä. Olisinkin, jos kyseessä ei olisi ollut Ben, joten pääsin selvittämään välejäni Deanin kanssa. Hän oli lupaantunut Rosien mukaan, joten tiesin mistä heidät löytäisin.
|
|
Meg
Vakioporukkaa
Posts: 153
|
Post by Meg on Oct 6, 2011 20:44:23 GMT 2
Juoksutuksen ihmeellinen maailma 6.10.
Ja taas satoi. Syksy oli sitten vihdoin alkanut, enkä voinut kuin huokaista. Pehmeässä, lämpimässä ja varsin mukavassa sängyssä oli ihana loikoilla. Tänään ei ollut talli vuoroja, eikä ärsyttävää äitiä nalkuttamassa, edes Ben ei ollut kotona. Tunsin oloni vapaantuneeksi, mutta hetkinen... Ben EI OLLUT kotona. Ponnahdin ylös ja hipsin alas. Yhdistin Ipodini stereoihin ja väänsin hieman volyymia isommalle. Oloni tuntui heti virkeämmältä, kuin sain hypellä vähissä pukeissa pitkin kämppää huudattaen kaiken näköisiä hyvän olon biisejä. En melkeen kuullut ovikelloa. Hiljensin stereoita ja hipsin ovelle. Pikkarit, T-paita ja hiukset törröllä. Vastassa minua oli kieltämättä järkyttynyt postinkantaja. Hän vilkuili asuani, yritin parhaani mukaan vetää paidan helmaa alas. - Asuuko Dean Von Vleck täällä? Postinkantaja takelteli ulkomaalais/suomalaisesti nimen. Se sai minut hieman hymyilemään. - Ömm.. Joo, vastasin hieman takellellen. Ei kai Elias vielä ollut kämppäänsä virallisesti luovuttanut Deanille? Siitä en mennyt takuuseen. - Tähän tarvittaisiin allekirjoitus, postinkantaja huomautti. Hän virnuili, ja vilkuili kaula-aukkooni. Tummaihoinen... - Voin ottaa sen vastaan. Olen hänen tyttöystävänsä, vastasin hieman viileästi. Postinkantajaa epäilytti, joten väläytin hänelle hymyn. - Tuohon nimi, hän ohjeisti ja ojensi lappusen. Sutaisin siihen jot. ei se nyt niin tärkeä ollut. - Hyvää päivän jatkoa, Postinkantaja väläytti täysin valkeat hampaat(eivät varmaan aidot), ja vinkkaisi silmää, ennen kuin poistui.
Paketti oli hieman kirjekuorta suurempi ja paksumpi. Siinä olisi voinut olla kirja. Kääntelin pakettia käsissäni. Ulkomailta, ensimmäinen luokka. Katsoin lähettäjän osoitetta. Hollannista.. Pistäisin viestiä Deanille, kun olin ensin liikuttanut Edin. Laskin paketin pöydälle odottamaan. Raahustin huoneeseeni vaihtamaan, tai oikeastaan pukemaan, vaatteita. Samalla mietin, mitä tehdä Edin kanssa. Olin hävettävästi luistanut Benin antamasta treeniohjeesta, mutta minun kävin sääliksi Ediä. Ei se varmaan jaksaisi puurtaa takajalat mahan alla niin monia tunteja. Eikä minulla ollut mitään "tavoitteita" Edin kanssa. No joo, yleiskunnon ylläpitäminen, mutta en haaveillut kilpakentille orin kanssa. Puntaroin vaihtoehtoja mielessäni. Ed ei ollut liikkunut kunnolla kahteen päivään, joten tänään piti ottaa rennosti. Aha! Juoksuttaisin oriani. Se oli oikein tehokas keino verryyttää ja liikuttaa hevosta, tosin Ed oli ollut aikamoinen - - - - - - liinan kanssa, joten en odottanut innolla tulevaa. Odella varmaan on niitä nuorille käytettyjä juoksutusvöitä ja muita vermeitä. Ed oli hieman leveäselkäisempi kuin nuoret FWB:t, mutta kyllä sovittamalla joku löytyisi. Nappasin mukaani kunnon hanskat, sillä kauhukuvat liinan polttamista käsistä vilkkuivat mielessäni, ja kumisaappaat. En turhaa raahaituisi maneesiin, eikä sade ollut kuin tihkua. Vai? Astuessani ulos, tuntui kuin olisin ollut kärpänen huonekasvin päällä, jota joku ruiskutti sumutinpullolla. Toitotin vain itselleni, ettei sää ollut paha. Ainakaan ei ukkostanut, hieman tuuli, joten Ed saattaisi heittäytyä tyhmäksi.
Suuntaessani pihattoon huomasin Edin olevan yksin ulkona. Vislasin pojalleni, ja se käänsi korviaan. Yleensä minulla oli mukana porkkanaa tai leipää, jotain hyvää taskunpohjalla, mutta tällä kertaa olin unohtanut ottaa mitään mukaan. Ja sain maksaa siitä. Ed katseli hetken kiinnostuneena, kunnes huomasi ettei minulla ollut sille herkkuja. Maanittelin, komensin, suunnilleen tanssin Edille, mutta ei. Se ei viitsinyt vaivaantua tulemaan luokseni. Ed osasi olla varsinainen luupää, jos sitä huvitti. Ja tänään se oli päättänyt olla oikea vastarannan kiiski. No sitten odoteltiin. Ed tulisi luokseni, vaikka odottaisin sitä iltaan asti. Minuutit kuluivat tuskallisen hitaasti, nojaisin porttiin ja laskin lampaita. Kosteus pyrki niskasta sisään, saaden minut värisemään kylmästä. Samalla tunsin ärsyyntyväni tuohon hevoseen. Laskin mielessäni sataan. Yhä uudestaan ja uudestaan. Lopulta hermostuin ja ärähdin: - Senkin luupää! Ala raahata sitä, harmaavalkeaa takamustas tänne tai jätän sut ruokkimatta. Tunsin oloni tyhmäksi, mikä nostatti hermopainetta, mutta yllättäen Ed liikahti. Maiskautin pontevasti. Se lähti tulemaan aidan vierttä pitkin kohti minua. Ori painoi päänsä alas, kunnes ilmestyi eteeni. Se tuuppaisi olkavarteen, kuin sanoen: Et mitäs sä siinä seisot? Otin Edin kiinni ja lähdin sen kanssa talliin. Matkan ajan hengittelin pahaan tuultani pois. Edin lempeä katse, ja kiltti käytös edesauttivat rauhoittumista. Älä ikinä hermostu hevosten kanssa. Yhteenkään niistä ei voi luottaa, mutta tappelemaan ei kannatta ryhtyä, häviät vain. Sitä se Ben aina toitotti. Jätin Edin käytävälle, sillä oli kuivunutta mutaa ja pölyä paksu kerros, joskus valkoinen oli kirous... Etsin uteliaana sopivaa juoksutusvyötä, kuin sellaista en löytänyt päätin tyytyä satulaan. Nappasin mukaani myös suitset, sivuohjat ja suojat. Juoksutus rasitti kuitenkin jalkoja, enkä halunnut vaarantaa Ediä. Olin aika varma, että harjaamisessa menisi ikuisuus, mutta olin väärässä. Muta oli kuivunut, joten, vaikka olin hukkua sakeaa pölypilveen, riuskalla harjaamisella Ed alkoi näyttämään jälleen Paint-hevoselta.
20 minuuttia meni saadaessa Ed siedettävään kuntoon. Katselin sen harjaa uteliaana. Hienoinen ohennus, lyhennys ja nyppiminenkin olisi paikallaan. Se oli sitten jonkun muun päivän juttu. Tällä kertaa ori sai kauniin letin, kuin ensin harja oli setvitty. Satula, suitset, sivuohjat ja liina. Juoksutusraippaa en löytänyt, joten ajopiiska sai toimittaa sen virkaa. Suuntasin kentälle, silloin Ben palasi Marielin kanssa kaupungilta. He olivat käyneet yhdessä ostoksilla, sillä Mariel ei pitänyt Benin ostamasta ruuasta, eikä Ben luottanut Marielia yksin kauppaa, sillä hän saattaisi jopa tuhlailla, eikä pihi Ben-ankka sitä kestäisi. Ed steppasi nähdessään lähestyvän auton. Nykäisin liinasta ja maiskautin orille. Kentän pohja ei ollut vellinä, sateista huolimatta, joten pystyisin juoksuttamaan hurjaa ratsuani. TODELLA hurjaa ratsua.. Just joo.
Annoin sen ensin kävellä ympyrällä. Ediä ei oikein innostanut. Se laahusti, ja katseli ympärilleen väliinpitämättömänä. Joko kiskoen liinaa tai tullen vasta vuoroisesti minua kohden. Tökkäsin piiskalla Edin kylkeen. - Menes nyt siitä, huomautin ja kannustin Ediä kävelemään. Pari kertaa heilautin piskaa ilmaan. Se sai edes hieman liikettä niveliin. Hurraa... Parin minuutin kävelyn jälkeen ravuutin oria. Maiskautin äänekkäästi ja läiskäytin maata piiskalla. Ed siirtyi raviin. Annoin liinan livetä kädestäni, jotta Ed siirtyisi isomalle ympyrälle. Se yritti hidastaa aina tilaisuuden tullen. Ärähdin orille. Pysäyttäessäni Ediä huomasin sen pyrkivän kääntymään toiseen suuntaan, jota hevonen ei saisi tehdä juoksuttaessa, joten harjoittelimme pysähdystä. Pari kertaa Ed yritti kääntyä, kunnes luovutti. Vaihdoin suuntaan, ja laitoin sivuohjat kiinni. Löysälle tosin. Edille ei hirveästi ollu käytetty sivuohjia, sillä se on ollut aina hieman rasavilli juoksuttaessa, joten etenin varoen. Kiristin sivuohjia, juuri sen verran, että Ed joutui asettumaan sisälle. Se oli ensialkuun hieman vastahakoinen liikkumaan, mutta asettui kierrosmäärän noustessa. Otin myös hieman laukkaa, jonka aikana Ed vastusteli sivuohjia pukittelemalla. Annoin sen kokeilla rajojaan. Sama toistui toiseen suuntaan. Tahmean alun jälkeen Ed alkoi liikkumaan paremmin. Se rentoutti niskaansa ja pyöristi selkäänsä. - Hieno poika, kehuin lempeästi mussukkaani. Ehkä Edistä tulisi ihan kelpo juoksuttaessakin. Sen kanssa piti vain harjoitella, totutella ja tutustua uusiin asioihin. Rauhassa ja rennosti. Uskalluin kiristämään vielä hieman sivuohjia, ja kannustamaan Ediä reippaanpaan raviin. Se hyväksyi lyhyemmät sivuohjat, vaikka vaikutti haluttomalta liikkua. Kosketin piiskalla. Ed säpsähti ja yritti heittää päätään, silloin se hermostui ja pinkaisi kuin pyörremyrsky ympärilläni. Tyynyttelin, tai ainakin yritin, Ediä. - Soo jaa, sooo.. Whoah, käytin apuna länkkäri käskyä. Sitä Ed kuunteli. Se hidasti, mutta jännittyi. Pysäytin orin ja vaihdoin liinan toisin päin. Säädin myös sivuohjia. Ne jätin pidemmälle, jotta saisimme hyvän lopetuksen. Parin kierroksen jälkeen Ed alkoi rauhoittua. Se pureskeli kuolainta, mutta rentoutui. - Näin juuri. Hyvä. Pidin ääneni neutraalina.
Kaiken kaikkiaan juoksutus oli sujunut hyvin. Annoin Edin kävellä ilman sivuohjia ja satulaa. Se laahusti ympärilläni, kuten ilmoittaen, että ympyrät kyllästyttivät sitä jo. Vein varusteet talliin, ja lähdimme pienelle kävelylenkille. Ed seurasi kuin hyvin koulutettu koira. Se hankasi päätään minua vasten ja yritti ottaa hupustani kiinni. Aina yhtä hupsu, kuten Dean. Hitsin vie! Se paketti. Harjasin Edin, putsasin sen kamat ja heitin mussukkani pihalle. Toki lupasin tuoda Edille vielä porkkanaa iltatalliin, joka oli sitten minun vastuulleni laitettu. Palatessani päärakennukseen Mariel oli yhtä hymyä. Hän oli onnellinen. Aidon onnellinen. Tiesin kyllä miksi... Vilkaisin Beniin, joka oli syventynyt lehden raviuutisiin. Suukotin äitiäni poskelle. - Miten meni Edin kanssa? Ei kai se riehunu taas? Mariel kysyi. Huomasin Benin kuuntelevan. - Ihan jees. Paljo parempi ku viimeks. Onks Dean tulos tänään tänne? Kysäisin katse suunnattuna Beniin. - Ei ainakaan töihin, hän murahti. Eli minun piti kaivaa puhelin kauniiseen käteen ja soittaa pojalle. - Aa.. ok. totesin ja menin huoneeseeni. Paketin sisältö kieltämättä kiehtoi minua. Olikohan se Deanin vanhemmilta.. en tosin tunnistanut lähettäjää. Halusin päästä suihkuun, vielä ennen ruokaa, joten tekstasin Deanille: "Sulle tuli paketti Hollannist, tuu hakee ku kerkeet" Ja suuntasin suihkuun.
|
|
Meg
Vakioporukkaa
Posts: 153
|
Post by Meg on Nov 17, 2011 13:44:16 GMT 2
17.11 Rodeoponi
Dean nappasi kirjan käsistäni. Älähdin yllättyneenä. Se jäi vain niin hyvään kohtaan... - Siel on hieno ilma ja kaikkee, nyt et jää murjottaa sisään, hän sanoi ja virnisti. Ärsyttävä poika, ainakin toisinaan. Olin juuri löytänyt ihanan kirjan, joka imaisi sisään kuin imuri. En voinut vain jättää sitä lukematta, jonka takia Ed oli seissyt viikonlopun. Se oli tosin saanut nauttia viilenevistä ilmoista, mikä sai orin innostumaan. - Joo joo. Sängyssä oli niin ihanan lämpöistä, pehmeää ja siihen olisin voinut jäädä vaikka viikoksi. Dean veti peiton sivuun. Virnistäen hän suoritti kutitushyökkäyksen kylkeeni. En voinut kuin kiemurella ja anella armoa naurun seasta. Vedin farkut jalkaan, nappasin villasukat ja uuden takkini. - Edil on varmaa vähä energiaa, Dean virnisti.Miten poika oli taas niin hyvällä tuulella? Murahdin. Ed osasi olla oikea kakara, jos sitä huvitti. Ori osasi heittäytyä poikkiteloin. Lempeän kuoren alta paljastui oikea villihevonen.
Ed hirnahti minulle, kun astui sisään talliin. Dean oli siis varma onnistumisestaan. - Kato näkee suaki, Soneu huomautti hymyillen. En kai ollut ihan homehtunut sisätiloihin? Ed kyhnytti päätään minua vasten. - Päiviä vaa sullek, vastasin. Se ei ainakaan kantanut kaunaa vapaapäivistä. - Ei sitä aina tarvi tehä töitä, mutisin Edin korvaan. Se nyökytti päätään, kuin ymmärtäen. Hevonen kokeili hampaillaan takkiani. - Ehei, ei oo sulle mitää. Hetken päästä se luovutti. Ori painoi päänsä alas ja viuskaisi hännällään. Olen tyytymätön, joo joo. Kävin hevoseni kumisuan kanssa läpi. Pörröisen karvansa kanssa Ed oli kyllä niin lutuinen. Siksi en antunut klipata sitä talveksi. Ed nosti etujalkaansa, ja kuopaisi ilmaan. Se inhosi kainoloiden puhdistusta. - Pakko ettei hierrä. - Sä et oo tainnu ymmärtää et te ette puhu sama kieli, Dean syötti Edille palan porkkanaa. Mulkaisin poikaan päin. Minusta oli kiva puhella hevosille, sanokoon tuo mitä tahansa.
- Se jätkä sais vähä ajaaki noit ravureit, ettei mulle jäis vaan niit pitki päivää, Dean oli nyreissään. Hän ei ollut edes nähnyt ravuria, ennen Suomeen tuloa. Silti Dean pärjäsi kärryillä ihan ok. Ei mitenkään vaarallisen näköst touhuu, mut hieman öö.. omituista. Äitiniä ja ravuria ei taas saanut yhdistää - -
Ed jolkotti vierellä, kun matkasimme maneesille. Taitaa sillä olla hieman energiaa. Sitä se kylmä ja vapaapäivät teettivät, kuten Ben olisi sanonut. Kamoista valitsin lännkärit, jotten putoisi niin helposti.Ed puski ohitteseni. Sen oli pakko levellä tammatarhojen kohalla. Nykäisin oria terävästi ohjasta. - Olehan siinä! Ed heitti päätään, ja näin kuinka Ben katseli meitä kulmiensa alta. Sitä mies harrasti. Hän ei sanut mitään, katsoi vain. Se oli joskus ahdistavaa, sillä kyllä tiesin omat virheeni. Jossain rasahti. Ed ponkaisi sadanosasekunnissa ohitseni. Se pyörähti eteeni korvat höröllä. Metästä olisi voinut tulla vaikka peto, joka olisi voinut viedä Edin mukanaan. Kesytettynenäkään ei ikivanhat vaistot katoa. - Soo jaa, soo ja, yritin tyytytellä Ediä. Turhaan. Se keskittyi kaikkeen muuhun, kuin minuun. Oli vain pakko yrittää ehtiä maneesiin mahd. nopeasti, jottei Ed keksisi enää mitään muuta matkalla. Pujahdin sisään maneesiin. En ollut yksin. Mariel juoksutti Julia. Sillä näytti myös olevan energiaa, sillä tamma kaahasi laukassa Marielia ympäri. Tämä piti liinasta tyynen rauhallisena. Aivan kuin kaahaminen ja pukittelu olisivat arkipäivää. Mitä ne toisissa tapauksissa olikin, varsinkin nuorilla hevosilla. - Pakkane teettää, Mariel huomautti rauhallisesti. - Nii taitaa tätäkin, huomautin, ja osoitin Ediä. Se tanssi vierelläni. - nouse vaa selkää ja ota silt luulot pois, Mariel huomautti. Samalla hän rauhoitteli Julia. Tämä hidasti hieman. - Helppohan sun on sanoa, mutisin kiristäessäni vyötä. Ed lähti kävelemään heti kuin jalkani edes kosketti jalustinta, joten oli pakko hypätä kyytiin vauhdista.
Käynti oli tikittävää. Edin kaula pysyi ylhäällä. Se oli jännittynyt kauttaaltaan. Tämä ei tietänyt hyvää... Ja samalla lähti. Ori oli siirtynyt suoraan laukkaan. Se painoi päänsä alas ja pukitteli. Ei auttanut kuin pysyä kyydissä. Sain Edin vainvanloisesti pidettyä ympyrällä toisessa päässä. Vedin sisäohjalla orin pään omaan jalkaani. Se pyörähti itsensä ympäri muutamaan kertaan, ennen kuin hidasti. - prrr, prrr, rauhassa, tavu kerrallaan tavutin sanat huohutukseni seasta. Pidin Edin ympyrällä. Kevyeesti hipaisin orin kylkiä. Se lähti raviin, hyvin, hyvin, hyvin reippaaseen raviin. - Taivuta sitä. Älä anna juosta noin päättömästi! Mariel ohjeisti. Kiitos äiti. Joka toisella askeleella otin pidätteen. Pidin ohjat lyhyeellä, jos Ed keksisi taas jotain tyhmää. Eikä mennyt kuin muutama minuutti, kuin joku tuli sisään. Minä en ehtinyt tulijaa nähdä, kuin Ed lähti taas. Se ryösti laukkaan. Ori puri kiinni kuolaimeen, ja pukitti kun pidätin. - Kädet alas! Kaikui jostain. Ed veti päänsä alas ja pukitteli. En voinut kuin ottaa kiinni Edin harjasta, painaa silmät kiinni ja antaa orin pukitella. Ei se muuten rauhoittuisi. - En putoa, en putoa, en putoa... EN PUTOA! Avasin silmäni ja pamautin jalat Ediin. Toistin laukka-avun aina kun se pukitti. Nykäsin Ohjista hieman terävämmin ja paukautin jalat hevosen kylkiin. Kiihtyminen, ärsyyntyminen sai veren kuohahtamaan päässäni. Ed ymmärsi. Se painui laukkaan. Ajoin oria niin nopeasti eteenpäin kuin se jaloistaan pääsi. Nojaisin eteen ja työnsi kättä eteen. Kaikki kannustavia apuja. Ed puuskutti, hiki värjäsi sen tummaksi. Liike ei ollut enää niin terävää. Muutaman kierroksen jälkeen annoin Edin itsekseen hidastaa. Rentouduin ja odotin. Neljä kertaa kiersimme maneesin ympäri, ennen kuin ori hidasti. - Joko riitti? ärisin hampaitteni välistä.
Ilmeisesti ei. Pukittelu alkoi uudestaan heti toisessa suunnassa. Ja taas ori vie minua kuin räsynukkea. Happi ei tuntunut riittävän, minua heitti päästä ja väsytti, mutta en antaisi periksi. En sitten ikinä! Silmäni kostuivat. Viha vaihtui epätoivoon. Pitelin vain kiinni harjasta. Ed pukitteli, kiemurteli, kiepahteli itsensä ympäri. Luiskahdin satulan toiselle puolelle. Tartuin nopeasti kiinni satulan nuppiin, kuin Ed kiihdytti. Se vie minua lähemmäs seinää. Olkapääni kolhaisi seinää. - Älä hyvä jumala pukita nyt, rukoilin, melkein vaikerrin sanat. Ja ori pukitti. Hetki kesti kauan, kiepuin ilmaan, mutten päästänyt irti satulasta. Itsesuojeluvaisto kielsi. Osa minussa halusi päästää irti, mutta tiesin riskit. Voisin joutua orin jalkoihin, lentää päin seinää... En halunnut edes ajatella. Ohjat kiertyivät käsissäni. Tarrasin Edin pitkään harjaan. Se protestoi pukittamalla. Kauan tätä jatkuu vielä? En jaksa...
- ED! Whoa! Kajahti käsky. Ori pysähtyi kuin seinään. Tuo ääni kuului Benille. Totta kai hänen piti tulla pelastamaan tilanne. Ihan sama, sillä tunsin vain helpotusta. Hevonen oli päässyt täysin kontrollistani. Se oli anteeksiantamatonta. Käteni tärisivät, kuin Ben tuli auttamaan minut takaisin satulaan. Vedin happea keuhkojeni täydeltä. Maailma kieppui yhä ympärilläni. - Kulkeeko happi? Hän kysyi. Hämmennyin tuon äänen lempeyttä. - Jooh, sain todettua. - Kuka tahansa muu olisi jo päästynyt irti. Tiedätkö kuinka vaarallista on roikkua noin? Ben sanoi. Odotin pidempää saarnaa, mutta huomasin miehessä vain huolta. Oisin hymyillyt, jos olisin uskaltanut. Edin pää roikkui alhaalla. Sen kyljet laajenivat allani. - En voinut muutakaan. Selitykseni oli huono. Tiedän. - Yritä saada se rentoutumaan, kylmä Ben palasi. Ravuutin Ediä isoilla ympyröllä. Se alkoi hieman rentoutumaan, ja laskemaan päätään alas. Sitä mukaan kuin orin kaula venyi pidemmäksi annoin jalkani sulaa vahaksi, käsistä tuli pumpulia ja mielestä tyyni järvi. - Hienoa. Sinä menet nyt palautumaan. Niin hoidan orin, Ben ei ikinä tarjoutunut auttamaan. Varsinkaan jos hän oli tyytymätön, muitä hän varmasti oli tälläkin kertaa. Ei se ollut tarjous, vaan vaatimus. Oisin halunnut hoitaa hevoseni itse, mutta myönsin, ettei jalkani oikeen kantaneet. Sekä olkapäätä vihloi inhottavasti. Luovutin Edin Benille ja puolisokeana raahauduin päärakennusta päin.
|
|
Meg
Vakioporukkaa
Posts: 153
|
Post by Meg on Jan 9, 2012 18:01:57 GMT 2
9.1.-12
Piikkikorot kopisivat pitkin lattiaa. Kuulin kuinka äitini hyräili, samalla laittaen verenpunaista huulipunaa huuliinsa. Tummanvihreä mekko, joka oli polveen asti. Vaaleat kultaiset hiukset valtoimenaan. - upea nainen. Mariel hymyili, silmissä välkehti ilkikurisuus. Hän oli valmis elämänsä uuteen vuoteen. Nainen pyörähti ympäri hymyillen. Tuon naisen minä muistin. Eläväisen, onnellisen ja kauniin. Tällä naisella ei vain ollut lapsia ja sormusta kädessä enää. - Kelpaako? Ei kai mun tarvi viettää nyt kylmää yötä yksin, Hän virnisti. - Siitä on tuskin huolta, Dean kommenttoi. Poika tuli juuri suihkusta. Hiuksista valui vettä lattialle, mistä Ben ei ollut iloinen. Tämä mulkaisi murhaavasti Deania. Pyyhe oli kieltämättä hieman liian pieni. Se hädin tuskin ylsi Deanin polviin, vaikka poika oli kiertänyt sen alas. En voinut olla hymyilemättä. Äitini asenne tarttui minuunkin. MIeleni teki kiusata Deania, tanssia ja laulaa. Mariel liu'utti sormiaan Deanin kasvoilla, ja virnisti. Tämän jälkeen hän hyppäsi taksiin ja katosi yöhön. En tiennyt milloin näkisimme naista enää. Rukoilin Jumalle ennen nukkumaan menoa, että hän tulisi takaisin yhtenä kappaleena.
. . . 2 viikkoa myöhemmin. . .
Lunta satoi hiljalleen, kuin tulin Edin kanssa maastosta. Se nautti pikkupakkasista, ja lumessa tarpomisesta. Lenkki ole reipastempoinen, ihan kohtuu pitkä ja välillä kahluutin Ediä pelloilla. Ori oli ollut hieman reipas viime viikkoina, joten se tarvitsi kunnon liikutusta rauhoittuakseen. Ja minulle muutaman tunnin yksin olo ei ollut pahitteeksi. Olin hyvin huolestunut, hermostunut ja levoton. Äidistä ei ollut kuullut pihaustakaan. Tulin tallin pihalle, ja kuulin hepreaa, tuskin kovinkaan kaunista sanottavaa tallin puolelta. Ben tuli ulos. Hän oli kuin myrskyn merkki. - Kaikki ok? Uskallauduin kysymään. Ed hörähti miehelle, ja kuopaisi maata levottomasti. Ben piti kättään, eikä sanonut mitään. - Tuo eläin, hän murahti. Kurkkasin sisään talliin ja näin Felixin. Se seisoi miltein kahdella jalalla, ja yritti purra narujaan, johon se oli kiinnitetty. Sitten muistikin Ben pisti hokkeja hevosille. Ne voivat tehdä pahaa jälkeä, mutta verta en ollut kädessä nähnyt. Onneksi. Laitoin Edin pois Rapsuttelin sitä korvien takaa, jutustin ja setvin lumipaakut hännästä. Ori piti vielä loimittaa, se saisi vielä illalla toisen kuivan loimen. Kuhan hiki kuivuisi. Hakiessani loimea, kuulin kuinka Simoran pihaa ajoi auto. Se oli hieno, musta bemari. Auto pysähtyi vasta tallipihalla. Ulos astui pitkä, tumma hyvin tyylitelty mies, jota en tuntenut. Hän ei selvästi kuulunut talliympäristöön, joten näin parhaakseni mennä apuun. - Simora? Hän Ilahtui ihmisen näkemisestä. Suomailainen, mutta oudolla aksentilla. Hän oli äitiäni varmasti yli kymmenen vuotta nuorempi. Värähdin. - Olet oikeassa paikassa, vastasin. Hän vilkuili ensin minua sitten loimea. Mies suorastaan värähti inhosta. - Olet varmaan Meg, äitisi on kertonut sinusta. Olen Antti, Hän esittäytyi. - Kättelisin, jos minulla ei olisi tätä, huomautin. Lumen tulo jatkui, ja hiutaleet tarttuivat miehen partaan. Yhdellä liikkeellä hän pyyhkäisi ne pois. - En pidäkkään muodollisuuksista. Tulimme juuri Espanjasta äitisi kanssa, ja toivoisin, että voisit näyttää minne hänet voi toimittaa? ESPANJASTA?! - Päärakennus on tuo punavalkoinen rakennus, sanoin ja osoitin suunnan hänelle sormellani. Mihin ihmeeseen Mariel oli nyt itsensä saattanut. Tosin en ollut kovinkaan yllättynyt, sillä äitini osaa etsiä itselleen seuraa. Antti käveli suoraan päärakennukselle ja koputti oveen. Palasin ihmeissäni talliin ja loimitin Edin.
Antti oli jo lähtenyt kun astuin sisään. Pudistelin pahimmat lumet pois kengistäni, ja otin takin pois päältä mahdollisimman hitaasti. Olohuoneessa jylisi hyvin ärtyneen miehen ääni. En uskaltanut mennä sinne, vain jäin eteiseen. Kurkistin oven raosta uteliaana. Mariel istui vaaleanpunaisessa kylpytakkissaan sohvalla. Hänen silmissään punotti. Näin vain Benin selän, kun hän seisoi keskelle huonetta. Värähdin tahtomattani. Ben oli pelottava. - Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit?! Lähdit vain tuntemattoman miehen mukaan Espanjaan. Mariel eikö sinulla ole ollenkaan älyä? - Antti on hyvin ihana mies. Hän kohteli mua oikein - - - En halua kuulla, en halua tietää. Hän on aivan liian nuori sinulle. - Hän sai minut tuntemaan olevani elossa jälleen, Mariel huomautti. Benin huulien välistä kuului murinaa, jota oli mahdotonta tulkita mikskään kieleksi. Äitini oli selvästi häpeissään, mutta samalla hän vaikutti uhmakkaalta. Nainen suoristi selkänsä. - Hän on ääliö. Osti sinut, käytti sinua... loppu olikin hepreaa - En ole enää lapsi! - Käyttäydyt kun lemmenkipeä teini vailla vastuutta, vailla mitään kunniallista, järkevää tai ylpeyttä. Myit itsesi kauniille sanoille ja asioille, mutta ne eivät ole aitoja. - Ouh, Puhu sinä vaan aitoudesta, koska sähän et edes mitään tunne. Mariel kivahti ja ponkaisi pystyyn. Hän yritti päästä ulos huoneesta, mutta Ben esti sen. Mies laski kätensä äänettä naisen olkapäälle. Siinä he seisoivat. Toinen hiljaa kuin muuri ja toisen poskille valui kyyneliä. Tunnelma oli koskettava, mutta ulkopuolisen silmin en tiennyt mitä oli tekeillä. - On hyvin rumaa salakuunnella Meg, Ben sanoi. ääni oli jälleen kylmä ja kova. Säpsähdin, sähköinen tunne valtasi minut ja pakenin huoneeseeni. Kuulin kuinka toinenkin ovi sulkeutui.
Olin pysytellyt huoneessani, mutta illalla oli pakko saada ruokaa. Tuntui kuin kuihtuisi kohta kokoon väsymyksestä, ja puutteesta. Kaikkialla oli hiljaista, miltein hiivin olohuoneen ohi. Beniä en nähnyt missään. Keittiöstä kuului ääniä. Saavuin ovelle varovasti. Äiti laittoi teetä. Hänen silmänsä punottivat, kädet tärisivät hurjasti. Pelkäsin hänen kaatavan kuuman veden pian syliinsä. - Anna mä, tartuin kannun kahvasta. Hitaasti kaadoin veden kuppiin. Otin myös itselleni. Meillä oli ahdistavissa tilanteissa tapana juoda teetä. Viime kerrasta oli pitkä aika. - Ei sen pitäisi olla niin vaikeaa, Mariel istui alas. Hän painoi päänsä käsiinsä. Nainen pidätteli itkua. Laskin teen hänen eteensä hiljaisena. Ja istuin viereiseen tuoliin. Yhtäkkiä minulla ei ollutkaan kovin nälkä. Pelkkä katseleminenkin sai minut ahdistumaan. - Haluutko viel jotain? Ehdotin varovasti. Mariel pudisti päätään. - Haluan.. olla joku muu, hän kuiskasi tuskaisena. Kiedoin käteni noille ohuille olkapäille, jotka näyttivät todella luisilta kalvaassa valossa. - Meg, tietsä.. - Sun ei tarvi sanoo mitää. I love you, kuiskaisi äitin korvaan ja silitin hänen hiuksiaan. - I love him so much. I have, all my life, and I will too, Mariel vaikersi. Osasin arvella ketä äitini tarkoitti. - Mä oon tässä, jos tarviit jotain, huomautin. Silloin Mariel kääntyi ja veti minut syliinsä. - Missä välissä susta on kasvanu aikuinen järkevä nainen, hän sanoi. Kiedoin käteni äitini ympäri. Annoin hänen silittää hiuksiani. Sisälleni tulvahti lämpö ja paha olo. Painoin silmäni kiinni, etten vain itkisi. En ole ollut äitini sylissään pitkään aikaan. En isän kuoleman jälkeen. - En tiiä, ei ymmärrä itekkää, kuiskasin.
|
|
Meg
Vakioporukkaa
Posts: 153
|
Post by Meg on Jan 23, 2012 21:37:39 GMT 2
23.01
Minua väsytti, enkä millään olisi jaksanut liikuttaa Ediä. Varsinkin kun ulkona tuiskutti lunta. Kello näytti hieman yli kaksi iltapäivällä, eikä äitini ollut palannut "miehensä" luota. Antti ei oikein viihtynyt Simorassa, enkä hän voinut syyttää, sillä Ben oli tehnyt hyvin selväksi, ettei sillä miehellä ollut tänne asiaa. Selailin autokoulujen esitteitä uteliaana. Tosin se oli hieman turhaa, kun ei sitä autoa kuitenkaan saisi. Katselin ulos, ja kadehdin vilkasta Soneyta, ja muita Simoran omistajia ja hoitajia. He jaksoivat painaa hevosten kanssa valittamatta, ja minä. Oikea hevosihminen, nökötin sisällä lämpimän viltin alla. Työnsin esitteet kauemmas pöytää pitkin, ja annoin ajatukseni vaeltaa ja mieleni rentoutua. Sohvan nurkalla oli lämmin, ja minun oli hyvä olla täysin hiljaisessa talossa. Missään ei mikään liikkunut. Suljin silmäni, ja kuvittelin olevani jälleen kotona. Oli kesä, miehet tulivat hikisinä töistä nauraen ja vitsaillen. He heittivät äitilleni rivoa läppää, ja juoksuttivat veljeäni. Elias oli ryhmän kuopus. Käsiäni särki, ja sääreni oli kosteat. Tehtäväni oli kantaa hevosille vettä. Kaikki tutut; Sonny, Elvira, Hertta ja tietenkin Captain, isäni hevonen. Se oli upea punaruunikko Quater-ori, tietenkin. Lihaksikas, voimakas, mutta uskollinen kuin koira. Sille piti aina lorauttaa hieman seosmelassia veden mukaan. Elämä oli jotenkin yksinkertaista. Aamulla talliin, heinät hevosille, juoksujalkaa koulubussiin, jossa kaikki "lehmipaimenet" istuttiin kimpassa. Päivä oli rutinoitunut ja selkeä. Koulusta kotiin, tallille. Hevosten harjausta, liikutusta ja hoitoa. Välillä sain tarkistaa aitoja miesten kanssa. Äiti laittoi upean tuoksuista lounasta. Haistoin melkein grillatun kanan ja tuoreen leivän nenässäni. Mahaani kurni. Illalla tein kotitehtävät, istuin isän kanssa kun hän soitti viulua ja nautin elämästäni. Klik, klik, klik... Kello herätti minut todellisuuteen. Olin kulkenut muistojen polkuja yli kymmenen vuotta taaksepäin. Oloni oli todella haikea, ankea melkein. Isä oli poissa, Äiti uuden miehen kanssa jossain ja Elias kihloissa Odelien kanssa. Emme ollut lähelläkään Texasin idyllisiä peltoja ja autiomaita. Täällä ei miehet rivoilleet, eikä koskaan tarvinnut ratsastaan tuntikausia jonkun eksyneen hevosparan perässä. Kaipasin sitä kaikkea todella, kuin osa onnestani olisi jäänyt kotiin. Simora ei ole koskaan tuntunut kodilta, eikä Ben ole minun perhettäni. Hän oli Oden sukulainen, ja osa äitini perhettä, muttei minun. Minut valtasi orpouden tunne. Seisoin tyhjän päällä, hatarasti kaikki riippui köysien varassa, mitä sitten kuin niistä yksi katkeaa? Kun koko rakennella sortuu pimeään? Putoanko syvään rotkoon, josta ei pääse pois. Vai pelastaako joku minut? Kuuluinko edes minnekään? - Meg? Joku sanoi nimeni, ja käännyin katsomaan. Odelie oli juuri tullut ajamasta Kukkaa hänellä oli yhä lunta hiuksissaan. Hän ei näyttänyt itseltään paksussa takissa, ja ulkohousuissa. Tyyli oli vihdoin vaihtunut käytännöllisyyden tieltä. Vihdoin. - Ai, en ees huomannu sua, vastasin hymyillen. Tunsin oloni hieman höperöksi, ja mietin miten paljon ajatuksistani näkyi kasvoiltani. Oden posket punottivat huikan, ja hän vaikutti virkeältä ja iloiselta. - Sä et ollu täällä ees, nainen huomautti lempeästi. Samalla Ode riisui paksut ulkovaatteensa ja vei ne kuivumaan kylpyhuoneeseen. Istuin yhä samassa asennossa. - Ootko ollu siin koko päivän? Ode kysyi ihmeissään. Pudistin päätäni. Kello oli äsken kaksi... mutta nyt se näytti lähempänä viittä iltapäivällä. Herran Jumala. Ponnistin ylös. Ed pitäisi liikuttaa, ja olin luvannut auttaa tallissa, kun talon emäntää ei vieläkään ollut kuulunut. Ode tarjoutui laittamaan ruokaa, mutta sanoin syöneeni. Se oli selvästi vale, eikä Ode antanut periksi. Hän ei ollut kuulma voinut laittaa mitään Eliakselle, kun ei miehellä mikään maittanut. Elias oli kastunut, ja paleltunut, joten hänellä oli keuhkokuume. Kipeänä Elias ei juo muuta kuin mustikkakeittoa. Sen tiesin, joten virnistin Odelle. Kaipa se Ed voisi odottaa vielä tunnin. Ode oli hyvä kokki, ja juttelimme kuluneen viikon ja vuoden tapahtumista. Ode paljasti suunnitelmiaan Simoran suhteen, ja kertoi miten inhottava Elias osasi välillä olla. - Hänellä oli aivan sama ilme kuin sulla ku tulin, Ode virkkoi. Hän laittoi juuri kutsuvan keasviskeitto lautasen eteeni. - Texasin "lehmipaimenet" kaipaa aina kotiin, huomautin leikkisästi ja lusikoin hieman kuumaa keittoa suuhuni. Hetkeksi Ode muuttui vakavaksi. Se ei luvannut hyvää. - Onks Elias oikeesti onnellinen Suomessa? Hän kysyi. Toljotin ystäävääni ihmeissäni. Miten Ode saattoi sellaisia kysellä. - Tietenkin. Se kuuluu tänne. Ja se kuuluu sulle, vastasin hymyillen. Ode kohautti olkapäitään ja loi katseen sormukseensa. - Joo mut... Hän aloitti. Minun oli pakko keskeyttää Ode. Naisen jatkuva epävarmuus oli käydä hermoilleni. Kyse oli ELIAKSESTA. Mitä kohtaa Ode ei ollut ymmärtänyt? Veljeni on hyvin ylpeä, itsenäinen, mutta myös pehmo. Hän rakstaa, niin kauan kuin joku rakastaa häntä myös. Ja Oden olisi nyt se ymmärrettävä, ettei se mies katoaisi. Ei nyt, eikä koskaan. Löin pääni sen vuoksi vetoa. - Elias on vaeltanut vapaana siit asti ku se oli 16-vuotias, eikä mihinkään oo jäänyt kuukautta pidemmäksi ajaksi, mut... Se löys paikkansa. Ja sut, virnistin. Ode vilkaisi minuun epäuskoisena. - No sitä se ite sanoo kans, mut onko tää tarpeeks sun veljelles? "Tää" oli varmaan synonyymi heille. Tartuin naisen käteen. - Toi sun sormes on varmaan pirun hyvä todiste, huomautin. Ode äänähti, mutta estin häntä. Ode ei saisi enää inttää vastaan, koska muuten vaikka syötän sen sormuksen hänelle. Tyhjensin loput lautesestani. Kiitin, ja vein lautasen tiskialtaaseen. Nappasin vielä muutaman sokerikorpun taskun pohjalle, pussista, jonka äitini oli tuonut. Hyvässä hinnassa oli ollut tai jotain sinnepäin.
Vaihdoin vaatteet ja suuntasin tuuleen ja tuiskuun. Lumi pöllysi ympärilläni, enkä hetkeen nähnyt yhtään mitään. Muutaman minuutin päästä en enää tuntenut varpaitani ja nenäni vain värisi vilusta. Ed oli loimitettu ja tyytyväisen pulskea. Ori tuli portille vastaan. Se tervehti minua innokkaasti, kuten kauan kadonnut ystävää konsanaan. Ori tiesi, mitä taskunpohjalla odotti. - Saat, jos oot kiltisti, virnistin. Benin ori Rex seisoi hieman kauempana. Se hörähti uteliaana. - Taitaa poika haistaa sokerin, hymähdin. Hetken rapsuttelin Rexiä. Se ei ollut ihan yhtä pelottava kuin omistajansa, mutta komea eläin joka tapauksessa. Varmaan aikoinaan oikea kisatykki, ainakin Marielin puheiden mukaan. Otin Edin kiinni. Se ei yhtään pitänyt ilmasta, vaan käveli perässäni korvat luimussa pää alhaalle painettuna. Tallissa sidoin orin käytävälle. Mitähän tehtäis tänään? Länkkärii vai kouluu? Ei ainakaan maastoon, eikä oikeen esteetkään kiinostanut. Voisin vain mennä säätää jotain maneesin puolelle joksku 40 minuutiksi. Pää löi tyhjää, mutta samalla harjasin Ediä. Voisinkohan vaikka irtojuoksuttaa Ediä? Ori varmaan nauttisi siitä. Joo, hyvä idea. En oikein jaksanut miettiä mitään ihmeempää, mutta jotain pitäisi tehdä. Puunailin Ediä aikani. Tein sille tosi upean letin harjaan, vaikka ori ei meinannut millään pysyä paikallaan. Sitä kiinnosti muut hevoset enemmän. Otin Edille vielä loimen mukaan ja huikkasin tallin tekijöille meneväni maneesiin irtojuoksuttamaan, et kannattaa vislata ja odottaa että tulen avaamaan. Varmuuden vuoksi. Soneu nyökkäsi. Edille laitoin suitset päähän, mutta irroitin ohjat. Niiden tilalla oli vain riimunaru.
Maneesissa ei ollut enää edes valoja, mikä oli vähän omituista, mutta se korjaantui katkaisiasta painamalla. Päästin Edin irti ja usutin sen liikkeelle. Alkajaiseksi ori juoksikin. Se ravaili, laukkaili, pukitteli ja ravisti hienon lettinsä rikki. Pian se kyllästyi ja tuli minua kohden. Tosin ei tarpeaksi lähelle. Ori halusi leikkiä. Mulkaisin sitä toruvasti, tosin mitä Ed olisi siitä ymmärtänyt. Se sai tahtonsa läpi, ja "juoksutin" Ediä ympärilläni. Kävelin ja juoksin pitkin maneesia, jolloin Ed seurasi. Se näykkäisi takamuksestani kuten orit paimentaessaan laumaansa. Paksuissa talvitamineissa oli hieman inhottava juosta, joten hengästyin aika nopeasti. Ed tuuppi minua, kuten härnäten. "Eikö puhti riitä?" Ori näytti kysyvän. Avasin takkini, ja minua hieman heikotti. Flunssa vaani myös minua. Se oli iskenyt melkein kaikkii meihin. Paitsi Beniin. Sitä miestä ei mikään pöpö varmaan kaataisi. Ed tuli luokseni. Se oli kyllästynyt, ja kerjäsi rapsutuksia. Kiinni ei se antanut, mutta tyydyin rapusutteluun. Annoin Edin olla puolituntia vapaana, jonka jälkeen se piti huokutella luo korpulla. Hevoset ja miehet, helppo lahjoa luo. Tosin ei saa yleistää, mutta todistettavasti toimii(Koehenkilö Richard, kokeen suorittanut Mariel ja puoluettomat todistajat Meg ja Elias). Vein Edin suoraan pihattoon, katoin toki sen kaviot ensin. Eikä mitään puhdistettavaa. Hyvä. Setvin hieman orin harjaa, ja otin suitset sen päästä. - Hieno mies, lirkuttelin sille ja tarjosin tuhannet rapsutukset. Ehken kuulunut mihinkään, tai ehkä Simora ei tuntunut kodilta. Sielä minua rakastettiin, ja pidettiin huolta. Sain tehdä asioita hevosten kanssa, eikä tulavaisuudesta ollut paineita. Jotenkin, kaikesta haikeudestani huolimatta, minulla oli hyvä olla. Ed oli vain todiste asiasta. En mitään siitä maksanut, ja silti sain pitää sen. Eikä minun tarvinnut huolehtia eläinlääkärimaksuista, sillä Ode maksoi ne puolestani. Ihan omasta tahdostaan. Kaikki oli hyvin, ehkei täydellisesti, mutta erittäin hyvin. Olisin tyhmä, jossen sitä edes ymmärtäisi. Minulla oli 3 omaa hevosta, poikaystävä, koti ja perhe. Mitä ihmettä voisin vielä kaivata? Mutta silti. Kuitenkin, kaipasin jotain. Mitä?!
Vein suitsia paikoilleen, kun päätin puhdistaa ne. Ja kaikki Edin muutkin varusteet. Voisin katsoa myös ravureiden valjaita, jos jotain puhdistettavaa löytyisi. Halusin tehdä jotain, jotain joka ajaisi ahdistavat ajatukset mielestäni. Tulevaisuus. Se oli monta vuotta ollut "sitten joskus", mutta se oli nyt. Tämä oli: "sitten joskus", enkä tiennyt mitä tehdä. Rakastin Suomea, ja tulisin aina olemaan osittain suomalainen, mutta välttämättä minun ei tarvitsi jäädä tänne. Dean puhui ajoittaan opiskelusta Hollannissa. Hän halusi pidemmälle hevosalalla. Siihen poika tarvitsisi kunnon estetykin, eikä suomalaista jytkyä. Se oli yksi mahdollisuus. Voisinhan minäkin opiskella, mutta laiska luonteenlaatuni ei sitä ideaa tukenut. Halusin tehdä, näkeä, kokea... Vapaus kutkutti, mutta pelotti. En voisi heittäytyä tuuliajolle, kuten Elias. Ehei. Siihen olin liian arka. Enkä voisi rakentaa elämääni Deanin mukaan, sillä ei koskaan tiedä mitä tulisi tapahtumaan. Olin liian pessimistisen järkevä, ja se, jos jokin ärsytti. Mieleni halusi kokeilla, mutta en voisi. En vain uskaltaisi heittäytyä. Se ei koskaan ollut minun juttuni. Ja kyseessä oli jokin niin suuri kuin elämäni, niin Ei. Puhdistin alle tunnissa Edin varusteet, kädet aivan uupuneena ja kosteana kyynärpäihin asti. Tarkastin valjaita satulahuoneessa, kun Ode ilmestyi. Nainen ei ollutkaan lähtenyt kotiin armastaan hoitamaan. - Hei. Mis Ben on? hän kysyi. Otin juuri Herttuan valjaat käteeni. Rypistin ihmeissäni kulmiani. - Miten nii? En tosin ollut nähnyt Beniä aamupäivän jälkeen. Mihin se mies nyt oli joutunut? Ben tuskin minulle sitä kertoisi, mutta tämä oli jo outoa. - Ku ois vähä juteltavaa ton Kukan kengityksestä, mut en löytäny sitä mistään. Ode seuraili uteliaana kun purin Herttuan valjaita. Kävin ne sienellä läpi, hitaasti ja tarkasti. - Kyl se nyt jostain ilmestyy, ellei ojaan oo ajanu, huomautin. Mariel oli ollut jo 2 päivää kateissa, eikä nainen itsestään mitään ilmoitellut. Se ei ollut uutta, päinvastoin. Äitini kun päätti tehdä jotain, niin sehän ei riippunut meistä. Sen olin saanut karvaasti oppia monena yksinäisenä viikonloppuna, joista Elias ei koskaan edes ollut kuullut. Monia asioita olin unohtanut, antanut olla ja vain torjunut ne muistin perukoille. Sieltä oli vanhoja turha alkaa kaivaa. Äitini oli kuin vuoristorata, joka meni aina ylös tai alas. Nyt mentiin taas ylös, sitten rytinällä alas. Sama kuvio oli toistunut vuodesta toiseen, ainakin viimeiset viisi vuotta. - Eikä kyl oo niin ikäväkään, Ode virkkoi virnistäen. Naurahdin. Ben oli ollut todella pahalla tuulella aina siitä lähtien, kun äitini oli tuonut Antin meille(tai itseasiassa kun Antti oli tuonut Marielin takaisin). Hänen seurassaan ei viihtynyt kukaan, ja Dean oli paennut Benia hengensä edestä, sillä poika oli saanut kyllä kuulla kunniansa.
Viimein tulin iltatallista, joskus yhdeksän aikaan. Talossa oli edelleen ihan hiljaista. Hieman karmivaakin. Kävin kaikessa rauhassa suihkussa, jonka jälkeen valmistin iltapalaa. Teetä ja lämpimiä juustoleipiä. En ollut edes huomannut, miten nälkäiseksi olinkaan tullut tallissa. Olin juuri onnellisesti asettunut sohvalle, ja avannut iltauutiset, kun joku tuli sisään. Sydän hyppäsi kurkkuun, olin varmasti unohtanut oven auki tai jotain. Nyt ei kauhuelokuvien katselu ollut ainakaan avuksi. Se joku hiipi eteisestä, hiljaa otti kengät pois. Se oli nyt olohuoneen ovella. Olin tyhmä pelätessäni. Äänettä Ben istui sohvalle. Hän näytti väsyneeltä, eikä niin kylmältä kuin yleensä. En tehnyt mitään, sillä en tiennyt olisin voinut tehdä. Kuin hidastetussa elokuvassa Ben riisui päälimmät vaatteensa. Hän asetteli ne sohvan nojalle, ja päästi huokauksen. Miehen olkapäät värähtivät, ja hän sanoi jotain hepreaksi. Tuskin Ben oli edes minua huomannut. - Meg, hän sanoi kuin olisi vasta huomannut minut. Säikähdin, mutta katsoin mieheen. Ben oli mietteliäs. Hänen kasvoillaan oli jokin tunne, jota en vain osannut tulkita. Viha? En usko. Pettymys? Epätietoisuus? Surullisuus? Mikään ei oikein tuntunut sopivan. - Onko Mariel edes kovin onnellinen täällä? Hän kysyi. Olin entistä ymmämelläni. - Siihen en osaa vastata, huomautin. Olin jo juonut teeni, sekä syönyt leipäni. Ben ei sietänyt syömistä olohuoneen puolella, joten nousin viemään astioita pois. - Luulin todella että hän oli. Kuulin Benin sanovan itsekseen. Missä ihmeessä mies oli ollut? Ja missä äitini yhä oli?! karmiva tunne väristyyi minua hetken. Pelkäsin taas pahinta.
|
|
Meg
Vakioporukkaa
Posts: 153
|
Post by Meg on Feb 10, 2012 17:54:02 GMT 2
I want it all
Elias: "...Just give me what I know is mine, People do you hear me, just give me the sign, It ain´t much I´m asking, if you want the truth Here´s to the future for the dreams of youth..." Here we are. Just sitting around and chilling. You look right at me, but cant see my pain. I got all that I wanted, and I should be happy here. And kinda I am, but same time... Odelie, I wanna fly away. Far away. Your so happy, that I can easily see in our eyes. So I cant tell you these things that runs trought my mind. So they have to hidden in the depts of my mind. People thinks that it's so easy to settle down and they are all wrong. I love you, and I want to marry you, but... "Wanna lift to Simora?" Odelie suggests. Since we were both going there... "Sure Honey" reply I. She was smiling. Very young and beatyful young woman. Love of my life. I had promised to my sister to train her horse yesterday. She has been little unwell, and no one can blame her. After what our dear mother has done again... I love them both, but sometimes I just wish that Meg would find peace and Mariel would stop beeing so foolish. For heavens sake. She's over 40-years-old woman. Still she has much younger boyfriend, that tries to be my friend. Antti is nice. I haveto admit that, but he's such a dork. Sorry for saying that, but it's true. Antti might be rich and rly found of my mother, but I still have a bad feeling about their relationship. Like it could be called one. He has been with my mother for few weeks now. They're always together. So my mom does not go "home". She doesn't even care for her job. No. Antti can provide for her... Hah! "A penny for your thoughts" says Odelie. She started the car. "I just cant belive Mariels nonsence again. She all worked up for a man, that she hard knows" Sigh I. I watch the snow coming gently down. Winter is the prettiest season of all. It's just one of the things that I love about Finland. When tourist comes to Finland, they must be offered some rye bread. There's no other bread like that in the whole world. My home might be Finland, but my heart is in Texas, US. I was born back there, and even my dad is partly Finn. I cant say that this country is my home rly. I can speak finnish, and have some finnish relatives. It doesn't mean that I'm a Finn. Any way. I shall do my best, while I'm here. "Women are rly silly in love" Ode giggles. She is a proper example of woman in love. Silly as hell, but very cute. "That doesn't give her any right to..." mutter I. "Come now Elias" I look at Ode. She cant be serious. "What? So I cant be angry to my mom, when she neglects her job and duties coz' of him?" "Ofc u can, but it's her life" "That she has made perfectly clear!" After that Ode didn't say anything anymore, maybe that was quite clever of her. "I´m a man with a one track mind, So much to do in one life time(people do you hear me) Not a man for compromise and where´s and why´s and living lies So I´m living it all, yes I´m living at all, And I´m giving it all, and I´m giving it all..."
Ed is little neclected, to be honest. He is very charming stallion, but needs a lot of work. A lot of stuff to be done with him, just to keep him happy. Meg tries her best, and never let her horses to be "un-exercised" for too long. So I was actually doing her a favor by excising her horse. Ode was going to excise Felix. Her new, young and very silly pony. Firstr I had to go an get Ed from the open shed. Ed is happy and very perky. He steps aroud me, and "spooks" at everything annoiyng me. "get a grip man" sigh I. I crosstie Ed on the barn aisle. Hoping that he doesn't do anything stupid. With any luck. in the tack room I meet Dean. He was happy to see me. "What's up man?" "Ben has been rly pain in my ass. He such a slavedriver.. Dont u dare smirk to me now" But I cant help it. Dean misery is my fun. "Ever since Mariel left.." Dean mutters. He does look little exhausted. I slap Dean to his shoulder as to give him my compassion. Dean has to run before Ben catch him lazing aroud. Thank heaven's Ed does know how to behave well. He stands still while I'm grooming him. To tack this horse, is such a dream. So before long I was ready take my leave. We are going to done some trail riding today with Ode. She was already on horse back. Felix is cute, but I still dont know why she bought that pony. "Hah! I was faster than you for once" scoffs Ode. I let her do that, If it makes her day better. Soon I was on the saddle. The woods were unkonw to me, so have to let Ode show the way. I know instatly that she will have some troubles coming up under saddle. When we were getting near to the field, Felix bolted. It was easy to see to anyone that he wasn't on the aids. Felix leans on his bit and tries to "run trought" every time when Ode is slowing him down. "Elias. Can you go first? I dont know how long I can control this wild horse here" says Ode. She seems to be little out of breath. - Sure, say I and simply nod. On our way back Felix did know how to behave. Ode kept him right behind us. We had a brisk trip. I could keep Ed on the aids. He walked, trotted and took(up) lope well. No bucking or rearing like Ode with Felix. It was a rly a miracle, that Ode didnt fall off from her pony. I just have cool Ed down a little before dismounting him. After excesing Ed I had to blanket him, and walk aroud with him for a while, before I could take him back to his open shed. There Ed will eat his hay. Then he will be one very contented horse. "...My soul is painted like the wings of butterflies Fairytales of yesterday will grow but never die I can fly - my friends..."
"Evening Ben" greet I on my way back to stables. If he answered, I didn't hear that. Life could be very hard on those who didn't know how to relax. Those who just think about things too much. Just let it be as it's gonna be. That's what my dad told me. He wasn't the best man that lived, but we all must respect him. Now that he isn't here, all thoug for my moms sake I wish that he would be still alive, everything turns out different. I might never have met Ode. Nothing would have brought me to Finland... My entire life would have been different. Long time ago, when my dad was still alive, he had made me work very hard on that day, but still it wasn't enoug to him. I was ready to run far away and hide. Meg came to me, as a little girl and tolde me belive in myself. She thought her big bro will be amazing in the future, if he wouldn't let anything stop him. Not even his own dad. Smart little girl, dont you think? She saw exactly what was going between me and my dad. What would be still going on...
"...Don't stop me now I'm having such a good timeI'm having a ball don't stop me now If you wanna have a good time Just give me a call Don't stop me now ('Cause I'm having a good time) Don't stop me now (Yes I'm having a good time) I don't wanna stop at all..."
Hevossanastoa: open shed - pihatto to excise(a horse) - liikuttaa, antaa liikuntaa to spook(at)(something) - säikkyä to crosstie (a horse) - sitoa kiinni kahdelta puolelta
Meni tosiaan muutama kohta ohi tarinassa, kun mun englantihan on täys kymppi, kuten tiedät. Eliashan on oikein miellyttävää asumis seuraa ja sillain, että toivottavasti mitään hurjaa ei nyt kuitenkaan tapahdu. Muistahhan, että jenkkimaat kutsuu vielä tässä joku päivä, toivotaan vaan ettei Ben jää Simoran yksinhuoltajaksi. - Odelie
|
|
Meg
Vakioporukkaa
Posts: 153
|
Post by Meg on Mar 8, 2012 19:45:08 GMT 2
8.3 Haluaisin ilmoittaa tähän alkuun, että koulun ja muiden projektejen viedessä aikaa, ovat nämä kuvitteelliset pollet nyt vähän tauolla. Varmaan muutama kuukaus nyt alkuun, ellen löydä kadonnutta inspistä jostain... "ei kukaan voi väittää etten ois yrittänyt tai etten ois kaikkea peliin pistänyt mut nyt tajuun että yritin turhaan siirtää elämäni siihen oikeeseen uraan ku kukaan ei ees tajuu kuka mä oikeest oon jos mä huudan apuu, niin ne miettii huutakoot sitä oppii turvautumaan siihen itsesääliin miettivät et oon hölmö toiseen potenssiin niin on se sitten kai se tottakin miksi helvetissä mä muuta väittäisin koska kukaan ei kuitenkaan ota uskoakseen en mäkään enää usko minuuteen turhaa mä olen kenellekään uskollinen koska musta kuitenkin tehdään syyllinen paha ihminen, vaikken mitään ois tehny ei v*ttu, minne mun elämä on menny..." Havahdin hereille, sillä ulkoa kuului mekkalaa. Joku huusi nimeäani pihalla, joten vastahakoisesti menin ikkunalle katsomaan. Ulkona väarjöotti kaksi hahmoa kietoutuneena mustaan peittoon. Toinen naisista katsahti minuun kasvot verill'a, ja toisesta n'ain vaaleat hiukset. Hetkess'a puin p'a'alleni ja suuntasin alas. Avasin oven ja p'a'asti hahmot sis'a'an. Paniikki iski rintaani, kun huomasi 'aitini kasvot. H'an ei ollut en'a'a el'avien kirjoissa, vaikka heikosti nainen hengittikin. J'arkytys paiskasi kivun pitkin kehoani, mutta hiljaa nielasin kyyneleet. Nyt oli vain t'arek'a auttaa 'aiti'a. "Mit'a ihmett'a on sattunut?" Sanoin vasta kun olin saanut 'a'aneni takaisin. "Homma l'ahti taas v'ah'an k'asist'a", huokaisi nainen vierell'ani. H'anet olin vain kerran aikasemmin tavannut. Nainen oli Emilia, Antin sisar, h'an oli aina yht'a yst'avllisyytt'a. T'am'a suhde oli kest'anyt jo aivan liian kauan, ja sen Emiliakin oli jo todennut. "Antti on hyv'a mies, mutta viime aikaiset tapahtumat ovat ajaneet h'anet ep'atasapainoon" Emilia viittasi Antin viime aikaisiin talousongelmiin. Mies oli ollut p'a'alikk;on'a suuressa tietotekniikka firmassa, mutta - kuten hyvin tiedet'a'an t'am'an hetkinen taloustilanne - oli Antti jounut irtisanomaan suuren osan ty;ontekij;oist'a'an. H'an oli itseasiassa hyvin herkk'a mies, kaunis sielu, joka murtui vastoink'aymisien edess'a. H'anell'a oli paljon yhteist'a 'aitini kanssa, vaikken sit'a olisi edes halunnut my;ont'a'a. Tavallaan he olivat hyvin samanlaisia. Se ei ollut t'all'a kertaa hyv'a asia, sill'a jonkun on jaksettava kun toinen murtuu. "Haen ensiapulaukun", huomauitn hiljaa ja hipsin pitkin syv'a'an mustaan hiljaisuuten hautautunutta taloa.Vain talven kalpea valo loi muotojaan lattiaan. Toivoin vain, etten her'att'aisi Beni'a. Liian my;oh'aist'a. Mies oli vastassa keitti;oss'a. H'an katsoi ulos vakavana. Olikohan Ben ollut pitk'a'an hereill'a? Kurotin ottamaan laukkua hyllyn p'a'alt'a, kun Ben kysyi: "Mik'a h'ant'a vaivaa?" S'aps'ahdin pelokkaasti, ja huokaisin sitten syv'a'an. "En itseasiassa tied'a" Rehellisyys maan perii tai t'all'a kertaa olisin toivonut kykenem'a'an valkeisiin valheisiin. "Sano kun se nainen on l'ahtenyt" Benin sanat kummastuttivat minua suuresti, sill'a en ollut aivan varma kumpaa mies tarkoitti. ""Aiti vai Emilia?" "Se toinen" Eli Emilia. H'an n'aytti hyvin v'asyneelt'a, mutta tuskin nainen pitk'aksi aikaa j'aisi. Jos Mariel oli t'ass'a kunnossa, niin mink'ah'an n;'ak;oinen Antti sitten oli? Emilian pit'aisi hoitaa velvollisuutensa sisarena ja hoitaa omaa velje'a'an. H'an ei tiennyt, ett'a minulla oli t'ast'a hommasta jo kokemusta entuudestaan. Muutama nirhaisu, lasin sirujen pois nyppiminen, hiusten pit'aminen toisen oksentaessa. Been there, done that and moving on! Kyse ei ollut siis jostain hyvin k'amyisist'a tienibileist'a vaan 'aidist'ani. Palasin olohuoneen puolelle, ja Emilia nousi hermostuneena sohvalta. "Okei. Kuinka paljon, mit'a ja miss'a tahdissa?" Emilia oli hetken hiljaa. H'an ei varmaan ymm'art'anyt kysymyst'a, tai sitten suorasukaisuuteni h'ammensi naisen. "Paljon, muuuta en osaa sanoa" Tietenkin. Eli ensin puhdistettiin haavat, ja tarkastettiin tilanne. Pyysin Emiliaa her'attelem'a'an 'aiti'ani. H'anen silm'ans'a avautuivat vaivanloisesti, ja hengitys oli hyvin pinnallista. Seuraavana vuorossa olivat paniikki, oksentelu ja levonton uni. Ja olin varmaan ainoa ihminen t'ass'a kauniissa maailmassa, joka oli valmis valvomaan 'aitini vieress'a. Kivuliaat muistot palasivat kuvina mieleeni, mutta ty;onsin ne p'a'att'av'aisesti syrj'a'an. Oli hyvin s'a'alitt'av'a'a katsoa vierest'a niit'a, jolla ei pullo pysy k'asiss'a. Se oli t'aynn'a huolta ja pelkoa, ja itseinhoa kun ei voinut varjella l'ahimm'aist'a'an. TIetenkin olin se lapsi meist'a, mutta katsoessani 'aitini uupuneita ja kosteita kasvoja en voinut kielt'a'a h'anelt'a apuani. Nyt oli h'anen aikansa, eik'a 'aiti mist'a'an mit'a'an muistanut. Ei edellisell'a, ei nyt, eik'a seuraavalla kerralla, mutta joka kerta huolehdit h'anest'a pyyteett';om'asti. Ilman kiitosta tai kunnioitusta. Minun 'aitini ei todellakaan osoittanut kiitosta hoitaessani h'ant'a, mutta mit'a sitten? Todellinen ja pysyv'a rakkaus ei vaatinut vastapalveluksia. Sit'a ei tarvitse hoitaa tai kohottaa kehuilla. Toisen ei tarvitse vaalia sinun piirteit'asi. Toisen ei tarvinnut olla tukenasi ikin'a. Silti sin'a rakastaisit... ja miksi? Koska h'an oli sinun perheesi, ja osa sinua. Tietenkin toivot, ett'a joku p'aiv'a saisit arvostusta, mutta saamatta j'a'aminen ei v'ahenn'a rakkautta. Sit'a voisi sanoa hyv'aksi k'ayt;oksi, mutta kyse on omasta 'aidist'asi. Ei h'ant'a voi hyl'at'a! Pime'ass'a, kaiken veren ja viinan keskelle huolehdit vain h'anest'a. H'an huutaa vihaavansa sinua, sanot itsellesi, ettei h'an tarkoittanut sit'a. H'an ty;ont'a'a sinua pois, muttet l'ahde, sill'a kyse on h'anen parhaastaan. Emilia seisoi hetken kiusaantuneena vierell'ani hoitaessani 'aitini haavoja. Ne eiv'at olleet syvi'a onneksi. Lopulta h'anen oli pakko l'ahte'a, sill'a Antti soitti kaivaten siskoaan. Odotin pitk'a'an hiljaa kuunnellen naisen askelia, jolloin Mariel havahti hereille. H'anen silmiss'a'an oli kituvan el'amen katse, joka sai minut puremaan huuliani. "Meg.." Vaivanloinen kiuskaus, jolloin painoi sormeni Marielin huulille. Olin my;os hakenut kattilan ja vesipullon. "Mik'a olo?" hym'ahdin surkeana. "Aitini ei oikein pystynyt kohdistamaan katsettaan minuun. H'ant'a itketti ja h'avetti, ja Mariel yritti painaa tyyny'a kasvoilleen. Lempe'asti estin h'ant'a. "Hirve'a.." Nainen kakoi kurkkuaan, jolloin ihmeen nopeasti Ben ilmestyi kattilan kanssa. En ollut huomannut h'ant'a huoneen ovella. Arvelin h'anen n'ahneen aivan liikaa 'aidist'ani. Pitelin hiljaisena 'aitini hiuksista ja rukoilin aamua. Rukoilin voimaa jaksaa istua taas yksi pitk'a y;o. Ben huomasi varmasti ilmeeni, sill'a mies laski k'atens'a olkap'a'alleni. H'an sanoi:"Olet hyv'a tytt;o, kuka tahansa ei suostuisi siihen mit'a teet". Huokaisin. Tietenkin Ben oli oikeassa. "Olen ainoa mit'a h'anelle on", kuiskasin lohduttomana. "Et en'a'a", Ben huomautti. Katsoin kerrankin syv'all'a miest'a silmiin - Ja ymm'arsin. Mariel yritti j'alleen nousta yl;os. Pian nainen huomasi, ettei kannattanut vastustaa miehen k'att'a olkavarrellaan. "Ei, mene pois..." Mutta Benin toppuuttelu sai 'aitini rauhoittumaan. " "Mene sin'a. Olen h'anen kanssaan t'am'an y;on" Ben katsoi minua tomerasti. Vaikka mielelt'ani t'aytti huoli, my;on ep'atoivoinen v'asymys painoi silmi'ani kiinni. Hyv'a on. Menisin takaisin s'ankyyn, istuisin hetken tapahtumien ja muistojen velloen ymp'arill'ani, kunnes nukahtaisin j'alleen hiljaisiin painajaisiini. "...jos mä nytten kuolisin ei kukaan kaipaamaan jäisi ja varmaan ei kukaan ees huomaiskaan..." Aamu sarasti toisille kauniin aurinkoisena, mutta halusin vain sammutaan auringon muutamaksi tunniksi ja kaivautua syvemm'alle s'ankyyni. T'an'a'an oli onneksi Deanin ammuvuoro, joten saatoin nukkua viel'a muutaman tunnin. Kiedoin peiton tiiviimmin jalkojeni ymp'ari ja painouduin syv'alle tyynyyn. Olo oli jotenkin tyhj'a, ja tunsin tyynyss'a kostean kohdan. Syv'a hiljaisuus. Kaikki on hyvin. P'a'asin sitten vihdoin s'angyst'ani yl;os, kun kello n'aytti kymment'a. Vatsani vaati 'a'anekk'a'asti aamiast'aydennyst'a, joten vedin upeat perhosp;oksyt jalkaani ja hipsin alakertaan. En ollut huomata Benia, joka siemaili kahvia kurkkuunsa. Paljoa ei tainnut h'an saada unta. "Mariel nukkuu nyt" Mies totesi. Yksinkertainen, kylm'a ja kova mies oli palannut. Lusikoin hieman mysli'a alas, kun ei minualla oikeastaan ollutkaan kovin n'alk'a. "Kannattaa liikuttaa Ed nyt aamup'aiv'all'a, kun on hiljaista", mies ehdotti. Kulautin loput mehusta alas. "Joo" Hetkinen.. Olinko saanut vapautuksen tallista? Vilkaisin Beni'a, ja mies vahvisti 'a'anett;om'asti aavistukseni. Oloni oli yh'a aivan 'alytt;om'an uupunut, mutta urheasti yritin sit'a peitt'a'a. "Nukkumaan neiti" K'avi pomom k'asky. Viittasin h'anelle k'att'ani, toistaen jotain urpoa merimies tervehdyst'a. Ett'a sit'a oli fiksu v'asyneen'a. Menin s'ankyyni, mutten saanut unta. Liikaa ajatuksia, liikaa pelkoa ja ahdistusta. ""Ash.." paiskaisin turhaantuneena tyynyn sein'a'a ja ty;onsin peiton pois s'angyst'a. Nopean suihkun j'alkeen suuntasin talliin. "...niin kellään ei oo mitään hajuu et kuinka v*tusti muhun nyt sattuu ja ei se kyllä ketään kiinnostakaan kunhan jaksaa vaan tuijottaa omaa napaa tuntuu et muiden rakkaus on tosi halpaa multa ne pyytää satakertaista hintaa en mä omast mielest oo pyytänyt paljoo en super kallist autoo tai loisto taloo mut joo, elämäni mennyt ohitseni vei mukana onneni, jätti kaipaukseni surukseni, ei mua kiinnosta mikään teen mitä teen, ei siinä ole mieltä en jaksa kieltää enkä ees myöntää en jaksais mistään välittää tätä on vaikee selittää mut mitä väliä ei teistäkään kukaan v*ttuukaan välitä..." Dean oli minua vastassa ja tervehti. H'an jarrutti iloaan hieman huomatessaan ilmeeni. Tyhj'at silm'at ja v'asyneet huulet. Sanomatta mit'a'an kiedoin k'ateni pojan ymp'arill'a. Halaus oli hieman k';ompel;o, koska Deanilla oli toisessa k'adess'a'an talikko. Silti pojan onnistui jotenkin silitt'am'a'an hiuksiani. Ep'atoivo valtasi sieluni, enk'a olisi jaksanut edes seist'a. "Vie mut pois t'a'alt'a.." p'a'astin kauan kalvanneen tunteen ulos. En ole ollut ptik'a'an aikaan onnellinen Simorassa. Dean oli sen varmasti huomannut, mutta poika ei mit'a'an ollut sanonut. "Jos todella haluat lehte'a niin menn'a'an" Pojan v'astaus yll'atti minut. Vet'aydyin h'ammentyneen'a h'anest'a kauemmas. Oliko Dean tosissaan. Risukasaan paistoi aurinko sittenkin. "Olen halunnut jutella sun kanssa yhdes'at jutusta jo pitk'a'an, mut ei t'a'all'a", Dean selosti ja vilkaisi Beniin. Toivon kupli sis'all'ani. Rakkauteni hevosiin ei ollut miss'a'an v'aliss'a kuollut, kyse ei ollut siit'a. Rakkauteni Simoraan ei vain ollut perustavaa laatua. Jos edes hetkeksi p'a'asisin pois. Voisin paeta ahdistavaa vastuuta, p'a'at;oksi'a ja vain nauttia el'am'ast'a t'ass'a ja nyt. J'arkev'a Meg voisi seurata syd'ant'a'an j'arkens'a sijaan. H'an voisi heitt'a'a pelot ja ep'ailyt syrj'a'an ja sukeltaa maailman mereen. Antaa virran vied'a ja mik'a parasta h'an voisi tehd'a sen rakkaansa kanssa. Hetkess'a piristyin. Ja hyr'aillen suuntasin hakemaan Edin pihatosta. Ori oli huomannut ep'atasapainoisen energiani ja k'aytt'anyt sit'a s'a'alim'att'a hyv'akseen, muttei ei en'a'a. T'all'a hetkell'a tunsin olevan titaania, luodinkest'av'a ja valmis kaikkeen. Nopeasti p'a'asin mielen sy;overeist'a pois, toisen ihmisen, rakkaan avulla. Rakkaan, joka antoi, eik'a ottanut. Jonka annoit ottaa itsesi, ja jonka lahjan hyv'aksyit. Ed oli hieman levoton harjatessani sit'a, mutta rauhoittui kun iskin sille suitset p'a'ah'an. tyhm'a idea oli ratsastaa ulkona toppahuosuissa, mutta nyt ei saanut pel'at'a. "Putoat, jos pelk'a'at" Viisaat sanat. Ensin hieman juokstin Edi'a, jotta sen rodeovaihe p'a'asisi vauhtiinsa ennen kuin nousisin selk'a'an. Ori oli ihmeen kiltisti aina siihen asti kun n'ain hyvin tutun mustan auton kaartavan pihaamme. Antti. Uteliaana annoin Edin k'avell'a, ja samalla seurasin tapahtumia silm'a kovana. Antti nousi hitaasti yl;os autosta. Toisen oven avasi Emilia. He olivat siis tulleet tarkastamaan 'aitini voinnin. H'ant'a en ollu koko aamuna n'ahnyt, mutta tiesin 'aitini selvinneen y;ost'a. H'an tuli avaamaan oven, ja n'ahdess'a'an miehen 'aiti valahti polviilleen, jolloin Emilia auttoi h'anet yl;os. Kuulin huutoa, mutten mist'a'an selv'a'a saanut. Kiitin vain luojaani Deanista, joka veisi minut pois t'a'alt'a. Sill'a t'am'a e'al'am'a ei ollut sit'a mit'a halusin el'a'a. Ehei. "Aidill'ani oli paha tapa pilata el'am'ani, julmaa, mutta totta. Ennen h'anen tuloaan oli huoli mielt'a vainonnut, mutta sen pystyi ty;ont'am'a'an pois. Olin ollut innostunut tulevaisuudestani, halusin opiskelle, halusin rakastaa, halusin perhett'a ja vaikka mit'a, mutta 'aitni draama s;oi viimeisetkin voimani, kunnes j'aljelle j'a'a ne, jotka eiv'at p'aiv'anvaloa kest'a. Itkua, huutoa, verta, hike'a ja jatkuvaa huolta. Tiesin olevani kiitt'am'at;on, mutten halunnut el'a'a 'aitini kanssa. Rakastimme toisiamme parhaiten kaukaa, jollon h'an ei voisi pilata el'am'a'ani. Katkeraa? Ehk'a, mutten jaksanut katsoa h'anen yhden naisen -sirkustaan en'a'a hetke'ak'a'an. Elias oli p'a'assyt hyvin helpolla, vaikka taloudellisesti 'aitini oli h'anet pohjalle vet'anyt, mutta raha ei koskaan ollutkaan merkinnyt mit'a'an Eliakselle. H'an ei saanut nuolla henkisi'a haavoja, joille jatkuvasti hierottiin kitker'a'a suolaa, joka tattui kielen pintaa. Toivot vain p'a'asev'asi mausta eroon, itket ja kidut ja rukoilet oksentavasi kaiken suolan sielustasi, ennen kun se toivonton rukka tukehtui kaiken alle. Ajtuksien synkeys joskus s'aik'aytti itsenikin, mutta puhun omaa kielt'ani. Merkitysten kielt'a, kaksoiskoodattuja k'asitteit'a, jota yhdistin mieleni syvimmiss'a sopissa miten halusin. Mariel pakeni sis'a'an, koska Ben k'aveli hyvin itseriitoisesti. H'an oli kylm'a ja uhkaava kuten ukkospilvi. Antti oli heiveroinen Benin vieress'a, mutta silti miehet keskustelivat. Tilanne k'arjistyi pelottavasti, ja olin t'aynn'a uteliaisuutta. Ed kuopaisi jalkaansa tyytym'att;om'a'a, koska olin seuratessani j'a'anyt vet'am'a'an sen ohjoasta. Annoin orille luvan lev'at'a hetken. Muutaman tarkkaan v'a'arin valitun sanan j'alkeen Ben iski nyrkkins'a Antin sieviin kasvoihin. Ja se viesti oli selv'a kaikilla univarseilla kielill'a. Antti ei ollut en'a'a tervetullut Simoraan tai Marielin el'am'a'an. Minua suoraan kutkutti. El'am'a t'a'all'a pienell'a ykstyistallilla muistutti saippuaoopperaa, kaikkine salattuinen rakkauksineen, onnellisine pareineen, kolmiodraamoineen ja yll'att'aen se kaikki olikin vain yht'a suurta ihmissuhde sotkua, jossa jokainen lanka oli johonkin toiseen kytkeytynyt. Vein Edin pois, ja odotin innolla Deanin ty;op'aiv'an p'a'att'ymist'a. T'an'a y;on'a en tasan nukkuisi kotona, ja siihen Benin oli turha urputtaa mit'a'an. Viett'aisin niin v'ah'an aikaa kuin mahdollista Simorassa. Aika oli pyrki'a sen naisen myrkytyksen vaikutusalueelta pois. Sen naisen, jota 'aidikseni kutsun my;os. "...jos mä nytten kuolisin ei kukaan kaipaamaan jäisi ja varmaan ei kukaan ees huomaiskaan"
|
|