Laitan tämän nyt tänne esille, vaikka tauko onkinSuuria uutsia!
19.8.12
Kesä oli ollut aivan mahtava, vaikka olinkin epäillen suhtautunut matkaamme. Dean oli elementissään uudessa tallissa, sillä hän sai tehdätöitä hienojen hevosten kanssa ja toteuttaa unelmaansa. Poika oli yhtä hymyä, sillä hänet oli hyväksytty kansainväliseen ratsuttajankoulutusohjelmaan. Dean aloittaisi opiskelun kotimaassaan heti syyskuussa, joten tämä oli hänen viimeinen kertansa Suomessa. Elias tuli lentokentälle vastaan. Hän halasi meitä molempia. Vaihdoimme yhden katseen, sillä Dean lörpötteli jo tulevaisuudesta onnellisena.
"Saat sitten itse kertoa Benille", Elias huomautti ratin takaa. Se sai pojan kasvot kalpenemaan hetkelliseksi. Hän pelkäsi yhä Beniä, joka minua suuresti huvitti. Tuuppaisin Deania kylkeen, jolloin poika virnisti.
"Eiköhän se ukonröhjys sen sulata", hän tokaisi väliinpitämättömänä, vaikka tiesin pojan olevan yhä hermostunut. Vihreä suomalainen maaseutu levittäytyi kaikialle ympärillemme, jota katselin haikeasti ikkunasta. Minun tulisi ikävä tätä maata, niin ikävä, että se oli nostattaa kyyneleet silmiini. Varovasti pujotin käteni Deanin käteen, ja poika puristi sitä lohdullisesti.
Maisemat muuttuivat yhä tutummaksi, kunnes näin ensi silmäyksen Simoraan. Mikään ei ollut muuttunut kahdessa kuukaudessa. Minua oksetti ja pelotti. En halunnut kohdata äitiäni ja ilmoittaa hänelle, että muuttaisin toiseen maahan. Kukaan ei tiennyt aikeistani vielä mitään, sillä se oli kaikki vasta lapsenkengissä. Odotin hartaasti vastausta kansainvälisestä koulusta, jotta voisin viedä opintoni loppuun. Elettiin jo elokuuta, mutta toivoin heidän ilmoittavan pian. Sillä, jos kaikki sujuu kuin olin käsikirjoutuksessani suunnitellut voisin muuttaa jo syksyllä Deanin kanssa Hollantiin. Naurahdin itsekseni, sillä minusta tulisi sitten Hollantilainen. Se olisi jo kolmas kansalaisuuteni. Auton moottori hiljeni. Katselin ympäristöä uteliaana, aivan kuin ensi kertaa ja totesin, että se näytti todella nuhjuiselta. Kodikkaalta, mutta kieltämättä nuhjuiselta. Äitini tuli meitä vastaan. Hänen kasvoillaan sädehti hymy, kosteasta säästä huolimatta.
Hän sulki minut syliinsä, ja huomaisin silmäkulmiin ilmestyneet rypyt. ihan kuin ne eivät olisi olleet siinä vielä ennen kesää, mutta todellisuudessa en vain ollut katsonmut kaikkea tarpeaksi. Kaikki oli niin lähellä, että olin tullut sille sokeaksi. Mitä enemmän näin, sitä enemmän vakuutuin tehneeni oikean päätöksen. En ole seikkailija tai rohkeakaan, mutta olin silti valmis seuramaan rakastani toiseen maahan. Omat maalatut haaveeni kuhtuivat pois, mutten itkenyt. En, sillä maailma odotti tuolla jossain.
Menimme sisään, ja menin "omaan" huoneeseeni, ja jätin matkalaukun sängylle. Sekin vaikutti pieneltä, vaikka ei sitä todellisuudessa ollut. Kaikki Suomessa vaikutti niin pieneltä upean Hollanin jälkeen. Tietenkin kärjistin sitä mielessäni, ehkä omaksi parhaakseni. Dean tuli ovelle hymyillen. Hän kietoi kätensä ympärilleni.
"Epäiletkö jo?", poika kuiskasi korvaani hellästi. Äänettä pudistin päätäni, sillä en ollut vielä valmis sanomaan sitä ääneen. En ollut valmis luopumaan Suomesta aivan vielä, vaikka toisaalta ajatukseni lensi jo uusien tuttujemme luo Hollantiin, mutta Suomi oli kotini ainakin toistaiseksi. Suukotin Deania nopeasti huulille, jonka jälkeen menimme olohuoneen puolelle.
"Onko Elias jo kertonut uutisen?" Mariel hihkaisi. Hän vaikutti paljon ikäistään nuoremmalta, sillä nainen näytti halkeavan onnesta. Vilkaisin Eliakseen, joka oli vetäytynyt vaivaantuneena huoneen perällä. Hän kuikuili ikkunasta, ilmeisesti Odelieta odottaen. Hymähdin.
"Eipä ole poika puhua pukahtanut", huomautin härnäävästi, jolloin Mariel loi suorastaan toruvan katseen poikaansa. Tämä hieraisi niskaansa. Oli varmaan kyse suuresta uutisesta, sillä muuten veljeni ei olisi ollut niin kuisaantunut kuin nyt.
"Odotetaan Odelieta", mies sanoi maltillisesti. Se sai Marielin puuskahtamaan kärsimättömänä, mutta hän istui alas sohvalle.
Hetken saimme odottaa, kunnes tallissa saatiin viimeinenkin heinänkorsi lakaistua. Näin ensin Benin. Mies näytti painuvan entistä enemmän kumaraan, mutta ilme ei hänen kasvoillaan ollut muuttunut. Sama tympeys, sama kylmyys. Elävä fossiili, kuten äitini osuvasti oli ilmaissut. Mies astui sisään ja riisui kenkänsä. Hän tuli olohuoneen puolelle, ja huomasi meidät.
"Maailman matkaajat löysivät tiensä takaisin", mies totesi kuivasti. Olisin voinut odottaa hieman tunteellisempaa vastaanottoa, jos kyseessä ei olisi ollut Ben.
"Pitääkö sinun olla tuolllainen tunnelman pilaaja", Mariel sihahti äkäisesti, jolloin Benin kasvoilla oli havaittavissa hienoinen hymyn häive.
"Yritän olla sosiaalisempi, kunhan ensin saan syödäkseni", hän sanoi. Mariel pyöräytti silmiään huvittuneena.
"Se on jo valmista, mutta älä kuvittele saavasi mitään, ennen kun Odelie tulee", Mariel vastasi, ja se pysäytti Benin kesken matkan. Hän murahti ja istui alas tyytymättömänä. Tuuppasin Deania. Se hätkähdytti hänet, mutta poika ei saanut sanaa suustaan. Myös Elias virnisti. Mariel esitti meille muutaman kysymyksen matkastamme, kuten kohteliaan emännän kuului. Dean vastasi kaikkeen, mutta hillitsi intoaan. Hän jätti sopivasti kertomatta työtarjouksestaan, sekä muutoaikeistamme.
Viimein! Ulko-ovi avattui ja Odelie astui sisään. Naisen kasvoja koristi tyytymätön irvistys, mutta se suli pian hymyyn, kun hän huomaisi meidät. Nainen suukotti nopeasti rakastaan, kunnes tuli luoksemme. Odelie halasi ensin Deania, kunnes kääntyi minun puoleeni. Hän melkein puristi ilmat ulos keuhoistani. Toppuuttelin naista, illä jos hän tietäisi...
"Sä oot laihtunu", Odelie huomautti. Pyörähdin ympäri, jotta nainen sai arvioida ulkonäköni. Hän mutristi huuliaan tyytymättömästi, kunnes virnisti.
"Mistä sä oot ton takamuksen saanut?" Nainen vitsaili, jolloin kohautin olkapäitäni vaatimattomasti. Juttelimme ja vaihdoimme kuulumisia, jonka jälkeen näin kuinka äitini tuuppasi Eliasta. Tämä kumartui Odelien puoleen ja kuiskasi naisen korvaan jotain. Odelien posket hehkuivat ja hän loi katseen minuun.
"Olemme vihdoin päättäneet päivän", hän töksäytti ulos lopulta. Ponnistin ylös sohvalta ja syöksyin veljeni kaulaan.
"Ihanaa! Milloin?" Kysyin ja katsoin vuoroin Odelieta ja Eliasta. Päästin irti miehestä, jonka kasvoille ilmestyi virnistys.
"Syyskuun eka päivä", Odelie vastasi lopulta. Tämä oli siis äitini suuri uutinen. Hän oli varmasti onnellinen, sillä nainen oli patistellut veljeäni pitikin kesää. Hänen pikkupojastaan tulisi sitten kahden viikon päästä virallisesti ukkomies.
"No vihdoin!" Dean huokaisi huoneen perältä, mutta kukaan ei häntä kuunnellut. Mariel ponnisti jaloilleen ja ohjaisi kaikki ruokapöydän ääreen. Hän oli elementissään kantaessaan ruokaa, juomaa ja astioita pöytään. Ben istui alas sanomatta sanaakaan ja vilkuili meitä kaikkia tyytymättömänä. Odelie kiusoitteli Eliasta, joka yritti pitää pokkansa. Virnistin vahingoniloisesti. Dean istui viereeni ja tarttui minua kädestä.
"Meidän täytyy kertoa", hän kuiskaisi hiljaa. Nyökkäsin. Sitä ei tarvinnut tehdä tänään. Olimme liian onnellisia ja tyytyväisiä. Dean huokaisi syvään. Hän oli eri mieltä. Tiesin sen, joten kokosin rohkeuteni. Mariel korjaili lautasia pois päydästä.
"Äiti. Istutko hetkeksi alas". Hän laski lautaset käsistään, ja istui alas. Naisen kasvoille levisi huolestunut ilme. Huoneeseen laskeutui rikkomaton hiljaisuus. Kuulin oman sykkeeni voimakkaana ja levottomana kurkussani, mutta Dean ei päästänyt kädestäni.
"Meilläkin on teille kerrottavaa", aloitin levottomasti. Elias tarkkaili tiiviisti kasvojani, sillä hän tiesi jo Deanin uudesta opiskelupaikasta, mutta hän arvasi, ettei kyse ollut vain siitä.
"Lähden Suomesta ja muutan Deanin kanssa Hollantiin". Se ei ehkä tullut ulos tyylikkäimmin, mutta totuus on yleensä hyvin karu. Se näkyi muiden kasvoilta. Äitini kalpeni yllättäen. Elias huokaisi syvään, eikä edes Odelie saanut järkytykseltään mitään sanottua.
"Sain opiskelupaikan ratsuttajana, joten Meg muuttaa kanssani", Dean täydensi ja hieraisi niskaansa.
Ben rikkoi ensimmäisenä huoneen kiusallisen hiljaisuuden, sanomalla: "Vai niin te nuoret olette päättäneet". Hän ei näyttänyt järkyttyneeltä tai iloiseltakaan. Odelie ponnahti ylös ja halasi minua jälleen. Hän hymyili iloisesti, muttei pystynyt piilottamaan haikeutta katseestaan. Se oli kerrottu. Minun olisi pitänyt tuntea helpotusta, mutta syke ei hidastunut yhtään. Mariel kääntyi ympäri ja otti lautaset käsiinsä. Ne tärisivät hieman, kun hän suuntasi keittiön puolelle. Ponnistin ylös tuolilta ja suuntasin hänen peräänsä. Äiti seisoi tiskialtaalla ja pesi älytöntä vauhtia ruuanjämiä lausesta. Hänen katseessaan oli pakottettu tyyneys. Se viilsi, vaikka olin vakaasti päättänyt vihata häntä. Nainen oli silti heikko kuin paperi, jota en kaikesta huolimatta voinut repiä palasiksi. Ihminen saa elemässään vain yhden äidin, ja kaikki tuskan kyyneleet kuivuivat, kaikki viha ja pelko rapistui pois. Olin aloittamassa uutta elämää, enkä voi siten kantaa edellisestä elemästäni haavoja mukani. Minun piti unohtaa, vaikka miten se sattuisi.
Hiivin puisen lattian yli aina äitini viereen asti. Hän hätkähti ja kääntyi katsomaan minua, kun laskin käteni hänen luisevalle olkapäälle. Äiti tarttui kädestäni ja suukotti sitä. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä, jota nainen oli pidätellyt jo jonkin aikaa. Huokaisin syvää ja nielaisin kuuluvasti, sillä myös omia silmiäni kuumotti. Pala nousi kurkkuun, enkä osannut painaa sitä alas.
"Oletko nyt aivan varma pikkuiseni?", hän kysyi hellästi. Äiti työnsi hiussuortuvan kasvoiltani, sillä hän ei muuta osannut tehdä hermostuneena.
"Voi kun olisinkin", kuiskasin. Hetkessä kaikki viha suli pois. Ja vaikka kuinka sitä yrittää näytellä kovaa, niin ei se koskaan ole oikeasti niin. Ei ainakaan minun kohdallani. Elämässä selviää, jos voi mennä läpi harmaasta kivestäkin. Tässä seisoin kielekkeen reunalla, ja tiesin onneni odottavan minua alhaalla, mutta en kuitenkaan uskaltanut astua reunan yli. Halusin palavasti löytää itsestäni sen rohkeuden, mutta toisaalta pelko puri kiinni nilkkaan muistuttaen inhottavasta olemassa olostaan. Mariel kietoi käden ympärilleni.
"Mennään kävelylle", hän sanoi yllättävän pirteästi, vaikka nainen ei ollut edes ehtinyt kuivata poskiaan. Seurasin häntä ulos.
Kaikkialla oli rauhaisaa, ja Suomen kesä kietoi meidät tuoksuihinsa. Vedin syvään henkeen ja seurasin äitini kevyttä askelta. Hän on kuin tuuliviiri, jota jokainen tuulenpuuska riepottaa, muttei koskaan kaadu. Kaikki se heikkous on hänen vahvuutensa. Hupsultahan se kuulostaan, mutta tänä iltana suostui myöntämään, että meissä oli paljon yhtäläisyyksiä.
"Muistan sen kuin eilisen", Mariel aloitti juhlavasti. Hän istui suurelle kivelle polun varteen ja taputti sitä. Hiljaisena, mutta uteliaana istui hänen viereensä.
"Kerron sinulle nyt tarinan, josta luulen olevan apua. Oli kaunis kesä. 17-vuotiaana elämä oli ihanaa ja helppoa. Kutsuilta toisille, tansseja ja komeita nuoria miehiä. Tyttö rakastui mieheen, joka oli kylmä kuin kivi, mutta hänelle oli maailman vihreimmät silmät, jota tyttö palvoi. Ilta toisensa jälkeen mies pyysi häntä aina tanssiin, kunnes se johti johonkin, jota tytön ei pitänyt tehdä. Hän oli "kapinallinen", kunnes ymmärsi karvaan totuuden. Totuuden, joka kasvoi hänen sisällään. Se horjutti tytön maailmaa, jonka jälkeen tapahtumat jatkoivat kulkuaan sumussa. Hänet vihittiin kaksi päivää ennen 18-vuotis synttäreitään. Tyttöä pelotti sielä kirkon ovilla. Hän havahtui sumusta. Sinä tuulisena päivänä, eikä voinut uskoa tekevänsä tämän. Häntä hirvitti ja oksetti. Tyttö halusi kääntyä pois, piiloutua ja paeta, muttei voinut. Hän astui niistä maailman isoimmista ovista sisään ja kohtasi vihreänä loistavat silmät. Tämän tarinan jaan kanssasi pikkuinen, koska sinä olet isäsi kaltainen. Et ole yhtä hupsu kuin minä. Et avaa suutasi, ajattelematta sanojasi, mutta tänään ja tulevina päivinä. Toivon, että löydät hupsun puolesi. Ja löydät hänet, vaikka elämäni ei ole mennyt käsikirjoituksen mukaan, en voi valittaa. Minulla on kaksi maailman täydellisintä lasta, ja vaikka mitä sanoin silloin aikoinani sinulle, niin olet aivan yhtä tärkeä kuin Elias. Olet yhtä erityinen, ja haluan rakastaa sinua, jos vain annat siihen mahdollisuuden", Mariel hiljeni. Äitini kasvoilla oli toiveekas ilme, muttei liian lempeä. Olin yleensä hyvin järkevä ja pohdin asioita, mutta tällä kertaa... Päässäni humisi tyhjyys. Kyse oli tunteesta, aavistuksesta, joka valtasi minut. Tiesin selviintyväni. Halasin äitiäni. Hän nauroi vapaantuneesti korvaani ja rutisti minua. Katsoimme toisiamme hetken, kunnes kuulin jonkun huutavan: "Meg?!".
Käännyin ympäri. ELias seisoi muutaman metrin päässä meistä hyvin levottomana. Mariel ponnisti jaloilleen kuin nuori tyttö. Hänellä haikea suorastaan unelmoiva katse, kun nainen laski kätensä Eliaksen poskelle.
"Kaikki on hyvin rakkaani", hän sanoi ja jatkoi tallin suuntaan. Istui yhä kivellä, ja nyt sain viereeni veljeni. Hän hymähti levottomana.
"Mikä hätänä?". Tartuin häntä kädestä. Elias puristi sitä ja sanoi: "Oletko edes melkein yhtä kauhuissani kuin minä?". Naurahdin ja tuuppaisin häntä kylkeen.
"Kauhusta kankeana", huomautin virnistäen leveästi, jolloin Eliaskin virnisti. Yhdessä suuntasimme takaisin päärakennukselle. Elias kietoi kätensä Odelien ympäri, ja avasi auton oven, ja minä astui sisään ulko-ovesta.