// Voi hyvä ihme että käsi väsyi!Voi hyvä ihme! X.X Tosiaan, nyt se luvattu kakkososa, jonka tekemisessä kesti. Ymmärrätte varmaan kun näette ja luette tän (kuolettavan tylsän) tekstin ja sen määrän. Jos nyt ei tule mitään sanomista tästä niin on kyllä että voi ****. xD No ei sentään, mutta ymmärtäkää jooko ihmiset nyt kuinka paljon olen aikaa tähän käyttänyt ja kuinka monta kertaa pääni on tullut kipeäksi liiasta koneellaolemisesta! DB
Tosiaan, varoitan jo etukäteen järkyttävästä tekstivallista, josta tuli ihan "pikkiriikkisen" pidempi kuin tuosta edellisestä osasta. Yrittäkää kestää. Ja kirjous vihreitä on varmasti. Kukapa jaksoi taas oikolukea, hehhehheh... ~UwU~
Nyt saatte siis alkaa erkkipekkakarjalaisiksi ja lukea tuon. Älkää kuolko. Tein sen ihan teitä simoralaisia varten! T,T
8.2.2012
Huonot neuvot ovat halpoja, hyvät kalliita.
Mutta molempiin sisältyy aina riski.
Osa 2/2
Sara älähti ja nojautui taaksepäin hevosensa selässä.
Minä tuijotin kännykkäni tummunutta ruutua tyrmistyneenä. Puhelimeni ei reagoinut mihinkään. Akku oli tosiaan aivan kokonaan tyhjä.
Mikä nyt neuvoksi? Siinä, kännykän akkuni mukana oli mennyt viimeinenkin toivo siitä, että joku muu tietäisi, missä olimme. Nyt olimme keskellä metsää ilman minkäänlaista yhteyttä toisiin ihmisiin.
Huokasin raskaasti ja puristin Artun vihreän riimunnarun tiukasti nyrkkini sisään. Yritin miettiä.
Lunta tuli taivaan täydeltä, kun istuimme hiljaa ratsujemme selässä, kumpikin omiin mietteisiinsä vajonneina. Hämärä oli jo vaihtumassa pimeäksi uhkaavaa tahtia.
”No, tolle tekniikan ihmelaitteelle ei nyt voi mitään”, sanoin synkästi ja tungin kännykkäni takaisin taskuun. ”Mennään, vielä kun ehditään. Meillä on vielä sairas matka eessä.”
Sara ei ollut kovin ilahtunut matkaraportistani, mutta kannusti Crimen reippaaseen käyntiin Artun perään. Uusi lumi oli jo alkanut peittää edellisiä jälkiämme, jotka katosivat pimeään taivaltaessamme eteenpäin.
Metsä oli muuttunut kauniista ja rentouttavasta paikasta suoranaiseksi epätoivon ja pelon asuinsijaksi. Katselin kuusien maahan heittämiä varjoja ja odotin, että näkisin niiden lomasta jotain hirvittävää. Ajatus puistatti, joten käänsin pääni heti takaisin tiehen ja pyrin pitämään sen siinä.
Näin enää vain harmaan eri sävyjä. Puut olivat mustia ja kehystivät tummaa taivasta. Lumi satoi maahan nopeasti.
Päässäni pyöri jos jonkinlaisia ajatuksia siitä, mitä nyt pitäisi tehdä. Tuntui, etten osannut tehdä mitään. Luulisi nyt, että minä osaisin edes jotakin, kun kerran olen liikkunut niin paljon metsissä muutenkin.
”Shiz, voidaanko me hidastaa, tää on oikeesti ihan liian vaikeeta mulle tän käden kanssa”, Sara pyysi. Hän ei jäänyt odottamaan vastaustani, vaan pysäytti Crimen kokonaan.
Murahdin, mutta tiesin kyllä, ettei pelkällä yhdellä kädellä ratsastaminen ollut yhtä helppoa kuin kahdella. Arttu pysähtyi käskystäni tien laitaan.
Oli hiljaista, koska emme sanoneet mitään. Tuijotimme toisiamme, vaikka hiipivä pimeys häivytti jo osan meidän kasvonpiiteistämme.
”Sori”, toinen pahoitteli liukuen hankalan näköisesti alas hevosensa selästä. ”Ratsastaminen on vielä liian vaikeeta.”
Nyökkäsin. ”Ei oo pakko... Mut meidän vauhti on taas hitaampaa.”
Purin hampaitani yhteen ja katselin ympäröivää metsää. Olimme varmaan suunnilleen puolivälissä tätä suoraa. Tämän jälkeen pitäisi kiertää hieman pienemmälle... Taas. Sitten pitäisi ottaa se oikeanpuoleinen haara siitä kolmihaaraisesta risteyksestä, joka sijaitsi aika aukealla kohdalla.
”Hitto”, möläytin tajutessani uuden ongelman. Juuri se aukealla oleva risteys oli ollut melkein ummessa, kun olimme kävelleet siitä tullessamme. Nyt, kun lunta satoi näin paljon, siitä ei varmasti pääsisi kulkemaan hevosten kanssa.
Sara näytti entistä pahoittelevammalta ja alkoi selittää: ”Mut jos se haittaa niin voin mä yrittää vielä...”
”Ei emmä sitä”, keskeytin hänet. ”Muistaksä sen pienen kolmihaarasen risteyksen? Se on varmasti nyt ihan ummessa.”
Sarakin kirosi tajutessaan, mitä ajoin takaa.
”Mut eihän me sit päästä samaa reittiä takas”, hän sanoi hätääntyneenä ja siirsi katseensa Crimeen. ”Crime palentuu tänne, vaikka sillä onki loimi... Mä kans... Ja entäs te...”
”Mulla on ihan tarpeeks lämmin, älä huolehi”, valehtelin. Minun varpaani olivat jäätyneet jo aikoja sitten ratsastussaappaideni sisälle huolimatta villasukista, jotka olin lähtiessäni laittanut.
Lumi kekosi jo kasoja Crimen selkään. Pyyhkäisin ratsastuskypärääni, jolloin sen päältä humahti suuri kasa lunta maahan.
”Me hautaudutaan elävältä jos me jäädään tähän”, totesin, ehkä vähän liitoiteltuna.
”Mut eihän me päästä sitä tietä takas”, Sara muistutti. ”Mistä me sit mennään? Ei kai me nyt kaivamaan aleta... Tai katkoo niitä puskii siitä tien vierestä... Ja kiertäminen on aika riskialtista vai?”
”Se on, mutta ei meillä oo muuta vaihtoehtoa. Vai keksitkö jotain?”
Sara vaikeni. Hän ei selvästikään pitänyt ideasta. En kyllä minäkään, vaikka olinkin kierrellyt täällä päin suhteellisen paljon ja minun olisi pitänyt muistaa, mihin olin menossa. Mutta pimeässä lumisateen aikana oli vain niin tavattoman helppoa eksyä.
”Mennään tosta parin metrin päässä alkavalta pikkupolulta suoraan”, sanoin ja lähdin tarpomaan puuterimaisen lumikerroksen ylitse Arttu perässäni. Yritin olla mahdollisimman nopea, sillä ajanhukkaus oli nyt se tyhmin asia, mitä saattoi tehdä. Etenkin nyt, kun me olimme lähdössä paljon pienemmälle tielle, jota en ollut kulkenut pitkään aikaan.
”Mitä kautta me ollaan menossa?” Sara uteli ihmeissään takaani, kun käännyin äkisti kapealle polulle, joka hädin tuskin erottui lumiahngesta.
”Jostain tästä alkaa polku”, sanoin ja ryöstin vierestäni aurauskepin, jolla aloin tökkiä lunta. Keppi humahti tien lähellä aika syvälle. Siinä oli siis oja. Taputellessani lunta vähän edemmäs tunsin, miten maa lähti hitaasti nousuun, eikä siinä ollut pieniäkään oksia maassa.
”Just tästä. Mut meidän pitää hypätä kun tässä on oja.”
Sara nyökkäsi ja hipsutti hieman epäröiden tien laidalle. Hän ei ollut varma, miten hyppy sujuisi, joten annoin aurakepin hänen terveeseen käteensä. Hän kiitti ja hymähti hermostuneena.
”Okei... No katotaan.”
Toinen meni hieman taaemmas vauhtia ottaakseen.
”Sä oot sit pulassa jos musta tulee täysrampa, sori”, hän sanoi ja pinkaisi juoksuun. Lähestyessään lumen peittämää ojaa hän tökkäsi kepin aivan syvänteen keskelle ja kiepautti itsensä vasempaa kättään apuna käyttäen toiselle puolelle. Crime hyppäsi omistajansa perässä, vaikka ei näyttänyt ymmärtävän tilannetta juuri laisinkaan. Arttukin katsoi meitä ihmetellen tulevia tapahtumia.
”Oho, mähän tein sen!” Sara riemuitsi, mutta vakavoitui muistaessaan tilanteen. Hän seisoi hetken toisella puolella ja katsoi minua.
”Tuuksä nyt? Yritetään päästä nopeesti ettei ihan eksytä.”
Nyökkäsin ja loikkasin itsekin ojan yli, kuusien matalalle laskeutuvien oksien joukkoon.
[
****
Lumi ei satanut pikkupolulle yhtä rajusti kuin suurelle metsätielle, mutta olin aliarvioinut erään seikan: Tietenkin kiertotiessä meni enemmän aikaa, joten pimeä tulisi reilusti ennen kuin ehtisimme Simoran pihaan.
Ajatus oli kaikilta puolin huolestuttava. Kännykkänikin oli sammunut, joten siitäkään ei saanut valonlähdettä. Meidän pitäisi siis tarpoa tällaistakin pahemmassa pimeydessä metsän halki – ja valita siinä samalla oikeat polut, joita pitkin menisimme.
Huokasin ja koputtelin etusormellani ohimoani. Pakkohan joku keino oli olla. Ehkä meidän pitäisi kiertää
vieläkin pidempi lenkki kaikkien ”valoisimpia” polkuja, joilla saattoi jotain nähdäkin.
Ei. Eihän siinä olisi ollut mitään järkeä. Olisimme kuitenkin joutuneet tarpomaan hirveän pitkän aikaa jossain pusikoissa ja Sara ainakin paleltuisi kuoliaaksi pelkällä hupparilla. Purin huultani. Huonompi juttu.
Sara hoiperteli lumikinoksissa edelläni. Hän pysytteli tiiviisti Crimen vierellä ja kalisteli hampaitaan.
”Nytkö sullon kylmä”, totesin enemmänkin kuin kysyin. Tyttö pysähtyi ja kääntyi minun puoleeni.
”Miss-sstä säs-säsä sellass-sta...”
”No just tosta. Hei, sun pitää sanoo jos sulla on kylmä kun muuten sä...” Jätinkin sanomatta, koska pelottelu nyt oli viimeinen asia tässä tilanteessa.
”Mistä mä nyt sulle lämmikettä keksin? Öö... Olisko noloo jos ottasit kuusenoksia harteilles?”
Sara näytti siltä, kuin olisi kuullut jostain todella pelottavasta. Hän perääntyi hieman.
”Tota... En nyt tiiä.”
Katsoin häntä silmät puolitangossa.
”Nyt on vähän pakko, kun ei oo hirveesti muutakaan.”
Yöllinen pimeys oli saapumassa hyvää vauhtia. Pimeänäköni ansiosta näin suunnilleen, mihin laitoin jalkani. Kävelin lähimmän kuusen luokse ensin annettuani Artun riimunnarun Saralle. Tartuin puun alimpaan oksaan. Onnekseni kuusi ei ollut kovin riutunut, joten alimmissakin oksissa oli vielä neulasia.
”Sori nyt kuusi...” mutisin ja riuhtaisin oksaa alaspäin. Kuului räsähdys, kun oksa taittui, muttei lähtenyt irti.
”No hemmetti. Sara, täs menee todennäköisesti pieni hetki.”
Oksan repimisestä muotoutuikin komea ”sitkeä kuusi vastaan samuraiwannabe”- taistelu. Taittelin oksaa milloin mihinkin päin – myös ylöspäin, mikä olikin aika vaikeaa. Kiersin sitä rullalle ja vaikka mitä, ihan niin että pahaa teki ajatella puuparan kärsimystä.
Hetken kuluttua Sara sanoi, että minun pitäisi jättää idea sikseen. En suostunut, koska olin kuitenkin jo tavallaan ”tappanut” oksan. Se piti siis saada irti. Otin puun juurelta kiven, jolla oli mielestäni aika terävä reuna.
”Noni jos ei tällä niin sitte antaa olla”, murisin ja paransin otettani uudesta aseestani. Sara onnistui hihittiämään vaisusti, koska pistin liikkeisiini tahallani vähän ylinäyttelemistä.
Tuijotin puuta kuvitellen itseni joksikin tosi vahvaksikin samuraiksi... Jota en kyllä todellakaan ollut, mutta saahan sitä kuvitella.
Vakavasta tilanteesta huolimatta Sara näytti viihtyvän katsellessaan minun outoa friikkishowtani. Siitähän minä vain innostuin.
”Samurai-Shiziä ei kukaan voita! Et edes sinä,
puu”, julistin ja kumarsin ihan kuin taistelun alkaessa. Painava kivi veti minua alaspäin, joten minulla oli hieman ongelmia päästä ylös.
”Otelkaamme siis.”
Asetin kiven uudestaan käsiini ja säntäsin juoksuun huutaen: ”Yooooohhh!” Tai jotain sen tapaista. Nostin kiven korkealle pääni yläpuolelle. Näytin varmaan aika tyhmältä, mutta minä pidin siitä silti.
Juuri kun olin pääsemässä viholliseni luokse, tunsin, miten maa luiskahti allani. Maisema keinahti kummallisesti ja kivi lennähti käsistäni jonnekin. Kuulin kopsahduksen ja sen jälkeen kaksi tömähdystä.
Olipas kunnon letdown... ajattelin nolona ja pitelin kipeytynyttä oikeaa kättäni, jonka kipu sykähteli vaisusti. Tosi taitavaa...
Onneksi Sara ei kuitenkaan nauranut, vaan alkoi taputtaa hämmästyneen huvittuneena. Katsahdin häneen kysyvästi.
”Toi ei varmaan ollut ihan tarkotus, mutta kato sä sait sen irti.”
Totta. Oksa oli lähtenyt irti! Miten tämä oli mahdollista?
”Se kivi löi sen irti, kun se lenti sun hellästä huomasta niin voimalla. Ja ethän sä ees ollu tajuttoman kaukanakaan. Ja tadaa.”
Naurahdin. No kävihän se näinkin. Harpoin hakemaan oksan ja ojensin sen Saralle.
”Tosson sulle viitta. Pue miten tykkäät.”
Sara kiitti ja antoi Crimen ja Artun riimunnarut minulle. Kumarsin taas.
”Joskoha tää menis ees jotenki näin...” Sara ajatteli ääneen ja laittoi oksan roikkumaan kypärästään niin, että se valui hänen selkäänsä pitkin lähes kokonaan maahan asti.
”Eiköhä tää vähä lämmitä...”
Jatkoimme matkaamme eteenpäin. Metsään oli laskeutunut ahdistavan raskas hiljaisuus, joka tuntui vain käyvän painavammaksi yllemme laskeutuvan pimeyden myötä. Tilanteessa ei tosiaankaan ollut enää mitään nauramista. Pääsisimmekö me yöksi kotiin?
”Meidän pitäis saada valoa”, Sara totesi heilutellen kättään silmiensä edessä. ”Mä en nää ees mun omaa kättä kunnolla. Onneks on sentään lunta ni vähä valasee.”
”Joo. Mutku ei mulla oo taskulamppua, kun en ajatellu että jäähään ihan pimeeseen asti.”
Metsän hiljaisuus tiuksensi otettaan meistä. Kuulimme ainoastaan omat askeleemme, kun yritimme päästä nietoksissa eteenpäin.
Ajattelin kuumeisesti, mitä meidän pitäisi tehdä. Emmehän me voineet kävellä pilkkopimeässä mihinkään!
****
”Hei, onks tolla joku tönö?”
Käännyin Saran sormen osoittamaan suuntaan. Tosiaankin!
Mökki oli todella vaivainen ja sen maalaamattomat lautaseinät olivat vihertyneet alhaalta asti melkein katonrajaan. Se oli pieni, eikä sitä tahtonut erottaa puiden seasta. Huokasin helpotuksesta, vaikka mökkerö olikin tarkoitettu vain tavaroiden säilyttämiseen.
”Ihanaa, Sara, sä et tiijä miten helpottavaa on nähhä tollane!” selitin yhteen pötköön ja yritin pitää itseni pystyssä.
”Kylläpä tiijän, ainaki nytten...” toinen korjasi ja pysähtyi tielle. ”Onko sulla mitään haljua, paljonko tästä on vielä matkaa
Oli jo niin pimeää, että en nähnyt, minne asti mökki ulottui puiden lomassa. Lähdin silti uteliaana kohti suuria luminietoksia, joita taivaalta satava lumi kasasi koko ajan suuremmiksi. Lunta työntyi sisään kengistäni.
”Öö Shiz hei, mitä sä oikeen...” Sara ihmetteli.
”No mä meen tonne ja katon olisko siellä jotain mistä olis hyötyä.”
Kului hetki aikaa, ennen kuin toinen vastasi: ”Väitäksä että sä alat pöllii jotai tolta? Et oikeesti hei!”
”No jos nyt pikkasen lainais jotai, ihan vaikka siks aikaa että päästään ehjinä takas eikä palelluta niinku viimeks meinasin!”
Perusteluni näytti purevan tehokkaasti, sillä toinen ei enää sanonut mitään.
Arttu yritti tulla perässäni, mutta aika vaivalloiselta sen keikarointi näytti. Heitin riimunnarun hankeen ja käskin ruunan odottaa. Yksi hyödyllisimmistä tempuista, jotka olin sille opettanut, tosiaankin!
Sara katseli minua ja selvästikin mietti, pitäisikö hänenkin yrittää tulla.
”Mitä mä teen Crimen kanssa jos mä tuun sinne? Sähän laahaat melkeen lantiotas myöten lumessa tolla tönön luona! ”
”Pidä sä huoli Artusta, tosson sen riimu jossä vielä näät sen!”
Toinen jäi epävarmana seisomaan tien laitaan.
”Käy sit nopeesti. Mä en haluu jäähä tänne yksin...”
”Joo emmä nyt kauan viivy”, vastasin ja heilautin oikeaa kättäni vähättelevästi.
Tunsin, miten kipu vihlaisi kättäni. Älähdin ja tarrasin vaistonvaraisesti kiinni kipeästä kohdasta läheltä hauislihasta. Käsi tuntui oudon liukkaalta. Nostin käteni hitaasti pois. Ratsastushanskassani oli jotakin tahmeaa.
”Ei hitto.”
Verta. Olin varmaan satuttanut käteni siinä vaiheessa, kun kaaduin. Jestas, että olin tapaturma-altis! Onneksi sitä vihloi vain silloin, jos yritin tehdä sillä jotain suurieleistä.
”Mikä sulla on?” Sara huolestui. ”Mitä siinä sun kädessä on?”
Ravistin vasempaa kättäni ja pudistin päätäni.
”Ei mittään. Mut mä meen nyt tonne, oota sä täällä.”
”Älä oo pitkään... En tykkää jäähä itekseni tänne.”
Lähdin hiipimään kohti mökkiä. Peityin nopeasti puiden luomiin mustiin varjoihin.
Mökin ovi oli raollaan, joten mahduin hivuttautumaan siitä sisälle juuri ja juuri. En nähnyt paljon mitään, sillä rakennukselle oli suotu vain yksi ikkuna. Se loi haalean läikän maalattian pintaan.
Kävelin eteenpäin ja yritin tunnustella kulkureittiäni. Mökki oli rakennettu suhteellisen tasaiselle maalle, mutta kompastelin välillä kiviin, joita lojui ympäriinsä.
Kaikilla seinillä oli jotain hyllyjä, jotka ulottuivat melkein kattoon asti. Erotin hämärästi, että vastakkaisella seinällä oli joku pöydän tai lipaston tapainen. Sen vieressä oli varmaan jokin kuluneen tuolin näköinen esine.
Ehkei minun olisi sittenkään pitänyt mennä itsekseni, ajattelin. Minulla oli ehkä vähän liikaakin mielikuvitusta. Tavallisesti nautin siitä, mutta tällaisina hetkinä siitä oli enemmänkin haittaa.
Mitä täällä vajassa onkaan voinut tapahtua? Hyllyt olivat täynnä kaikenlaista epäpelottavaa krääsää, mutta muokkasin niistä kaikista jollain ihmeen konstilla mielessäni kiemurtavan kauhutarinan jatkeen.
Ruuvimeisseli...
Joitain rataksia...
Vanhat länget... Ja niiden alla vanhanaikainen kelkka.
Minua puistatti, kun kävelin pöydän luokse. Resuinen tuoli näytti kaikkien noiden ajatusten jälkeen todella,
todella karmivalta. Kukahan siinä oli istunut... Miksi hän piti täällä tällaisia... juttuja? Mitä hän teki täällä?
Kylmä käsi valui alas selkääni, kun näin pöydällä suttuisella käsialalla tehtyjä muistiinpanoja. Niistä ei saanut selvää.
Äkkiä huomasin pöydän lipastonlaatikon olevan auki. Käänisn silmäni sinne ja toivoin löytäväni jotain hyödyllistä. Vedin laatikon auki ja ryhdyin penkomaan sitä. Lappuja... Lappuja... Joo.
Käteni osui johonkin pieneen laatikkoon. Se vei huomioni, joten otin sen käsiini.
Tulitikkuja!
Olin juuri huutamassa Saralle löytäneeni jotakin, mutta säikähdys esti minua. Katto raksahti takanani lumen painosta, mikä sai minut lähestulkoon hyppäämään ilmaan.
Kierähdin nopeasti ympäri ja nostin vasemman käteni puolustusasentoon – vaikken ollut ikinä edes harrastanut mitään itsepuolustuslajia... Vähän noloa, mutta refleksille ei voi mitään.
Toivuin turhasta säikähdyksestä nopeasti ja aloin etsiä jotakin syttyvää. Löysin mökin nurkasta pitkän, noin kymmenen senttiä leveän puupalan. Se saisi kelvata.
****
”Mä löysin, Sara, mä löysin tulitikkuja!” selitin innoissani pästyäni takaisin tielle.
Sara oli helpottunut sekä löydästäni, että siitä, että olin tullut takaisin.
”Mitä aiot polttaa?” hän kysyi, mutta taisi jo arvata vastauksen.
”Tän pölkyn. Voiksää pidellä sitä pikkuhetken, niin tekisin siitä vähän pitempikestosen?”
Tyttö otti puupalan käteensä Crimen riimunnarun kanssa. Hän näytti olevan kylmissään. Ei tosin mikään ihme, sillä eihän kuusenoksa ollut mikään lisävaate.
Laskin tulitikut maahan ja otin huivini pois. Pyöritin sen puupalan ympärille.
”Shiz, etkai sä nyt huivias meinaa...”
”No se on vanha jo...”
Raapaisin tikun ja sytytin sinisen huivin palamaan. En kiellä, etteikö olisi vähän harmittanut, mutta en minä nyt viitsinyt käskeä toista repimään omia vaatteitaan. Ja minulla oli vielä paksu ratsastusliivikin. Yksi huivi sinne tai tänne.
Liekki alkoi hitaasti levitä huiviin, mutta näin jo paljon paremmin. Katsoin Saraa, joka näytti hoputtavan minua katseellaan. En ihmetellyt, sillä minuakaan ei liiemmin huvittanut norkoilla näin pimeässä.
”Mennään, niin ehditään ennen kuin meitä aletaan ettiä”, sanoin ja katsoin yötaivaalle. En nähnyt tähtiä, sillä pilvet peittivät taivaan.
Sara värisi samaan aikaan kylmästä ja kauhusta. Hän kehotti Crimen matkaan. Hän katosi nopeasti pois soihtuni valoalueelta, joten yritin pysyä perässä. Näin hänen selkänsä katoavan yöhön reippaiden narskahtelujen saattelemana. Ääni meni kauemmas verkalleen.
”Oota hei!” pyysin ja lähdin toisen perään. Toisesta ei kuulunut enää mitään, mikä oli vähän huolestuttavaa.
Mutta ainakin toiselta löytyi päättäväisyyttä. Hyvä niin, sillä sellaisen kanssa oli helpompi päästä pois täältä karmivasta paikasta.
Arttu juoksi vieressäni, kun käännyimme tien mukana vasempaan. Olipa Sara jo kaukana. Miten hän tässä ajassa oli ehtinyt niin kauas?
Minulla oli inhottava olo selässäni. Tuntui, kuin minua olisi tarkkailtu jostain. Ennen kuin työkaluvaja peittyi kokonaan näkyvistäni, minun oli aivan pakko vilkaista sen suuntaan.
Eihän minua seurattu, eihän? Tuskin vain. Se oli mielikuvitusta. Eihän tällaisessa harmittomassa metsässä voinut olla ketään. Tai mitään. Ei voinut... Ei voinut... Ei... toivottavasti voinut olla.
****
Mihin se Sara oli mennyt? mietin ja katselin roihuavan liekin valossa ympärilleni. Polku vietti jyrkän mutkan vasemmalle, jonka jälkeen se alkoi hitaasti ja tasaisesti lähteä oikealle. Olin kävellyt tietä jo hyvän matkaa itsekseni.
Artun jouhet olivat alkaneet jäätyä, kuten minun hiuksenikin. Jalkojani särki ja hevoseni näytti jo käyttäneen kaiken turhan energiansa. Sinänsä en ollut huolestunut Artun jaksamisesta, sillä olimme kaksistaan käyneet paljon pidempiäkin lenkkejä, mutta enemmänkin mietin Crimeä.
Kiroilin mielessäni. Jos Saraa ei alkaisi kohta löytyä, mitä ihmettä minä sitten tekisin? Lähtisin itse tietä pitkin takaisin ja hälyttäisin apua, vai jäisin etsimään?
Äh. Olin niin huono päättämään tällaisissa asioissa. Vastuu tuntui käyvän liian raskaaksi. Yritin miettiä molempien vaihtoehtojen etuja ja huonoja puolia.
”Jos menen etsimään Saraa nyt, niin hän ei välttämättä ehdi kauas minusta... Hitto kun siinä kännykässä olisi edes virtaa!” kuiskasin itselleni pyöritellen Artun jouhia sormieni ympärille. Hevonen ei ollut moksiskaan, katseli vain ympäriinsä rauhallisena.
Minua hirvitti ajatella, mitä se saattoikaan kohta nähdä. Tavallaan nimittäin uskoin siihen, että eläimet pystyivät näkemään yliluonnollisia olentoja. Eikä se inhottava tunne piileskelevästä katseesta ollut kadonnut minnekään. Yritin uskotella itselleni, ettei kukaan – tai mikään – ollut seurassani ja seurasin hevoseni ruskeita silmiä. Toivoin, etteivät ne valpastuisi tuon enempää.
En halunnut myöntää itselleni pelkääväni, mutta se oli totuus. Tämä tilanne oli paljon pahempi kuin se, mihin kerran olin joutunut. Tunsin, että vastuullani oli toisen ihmisen henki.
Painauduin Artun kaulaa vasten. Minua pelotti, enkä sen takia saanut ajateltua kirkkaasti. Vilkuilin vain hermostuneena sivuilleni. Onneksi Arttu ei ryhtynyt siihen mukaan, vaan seisoi tyynesti paikallaan. Kiitin Jumalaa siitä, että minulla oli niin rauhallinen hevonen.
Jos lähtisin nyt eteenpäin itsekseni, en todennäköisesti pystyisi kävelemään metriäkään eteenpäin, sillä syyllisyys kalvaisi minua aivan liikaa. Mihin toinen saattaisi joutuakaan ilman minua? Entä jos hän kuolisi minun takiani? En antaisi sitä ikinä anteeksi itselleni.
Vaihtoehto oli siis selvä. Minun pitäisi lähteä etsimään. Katsoin ympärilleni tulen valaistessa ja käännyin takaisin. Vilkuilin metsän laitoja. Tunne vieraasta silmäparista selässäni säilyi ja vahvistui koko ajan.
Minulle tuli äkkiä aivan mahdoton pakkomielle saada jostain ase. Ihan sama millainen, kunhan olisi jotain. Jotain millä puolustautua, jos tilanne kääntyisi... Pelkkä ajatus laittoi kylmän hien kihoamaan pintaan. Minulla ei kuitenkaan ollut kahta kättä enempää, joten jouduin hylkäämään ajatukseni.
Lumisade oli alkanut käydä hitaammaksi. Lumihiutaleet olivat kutistuneet niin pieniksi, että näin niistä vain vilahduksen, kun ne satoivat tulen valon ohitse. Soihtu oli kestänyt mainiosti tähän mennessä., eikä ollut kulunut lähes ollenkaan.
Katsoin taivaalle. Näin kuun. Pilvet olivat ohentuneet huomattavasti. Lumisade oli kyllä loppumassa, mutta sen tilalle oli tullut uusi vihollinen: pimeys.
Soihtuni valaisi kunnolla vain pari metriä ympärilleen. Näin metsän laitoja vain hieman. Kuusien oksat näyttivät sormilta, jotka valuivat alas ja yrittivät kurkottaa kiinni johonkin. Minua pelotti niin, että silmäni alkoivat tuntua kosteilta.
Sara, minne se oli mennyt?
****
Yritin ajatella, että huutaisin 'kiain', vaikken varsinaisesti ikinä ollut sitä tehnytkään. Vedin kuitenkin kylmää ilmaa keuhkoihini ja päästin sen ulos niin kovaa ja terävästi kuin sain.
”Saraaaaaaaaah!” Arttu luimisti vieressäni ja otti pari askelta taakse, mutta tuli nopeasti takaisin. Se ei ollut kertaakaan pitänyt siitä, että huusin niin terävästi sen korvan vieressä. Rauhoittelin sitä rapsuttamalla sen säkää.
Olin etsinyt Saraa pitkään, mutten ollut löytänyt. Soihtu oli alkanut kulua nopeammin, mikä todellakin huolestutti minua. Ajattelin, että jos en kohta löytäisi toista, minä kääntyisin ja hakisin apua.
Saisin varmasti kuulla kunniani, mutta en voinut mitään. Parempi olisi sekin kuin jättää toinnen itsekseen.
Katsoin Arttua. Se käveli vieressäni rauhallisesti ja tuijotti tyynesti pimeään.
Ai niin, voisinhan minä ratsastaakin! Kylläpä pelko osasikin lamaannuttaa ajatteluani...
”Arttu”, kuiskasin hiljaa ja vein oikean käden selkeällä ja hitaalla liikkeellä maahan. Ruuna ymmärsi monta kertaa harjoitellun liikkeen ja kävi maahan makuulle. Kumma, miten näitä temppuja tarvitsikin! Tämän olin oppinut muistaakseni lukiessani intiaaneista joskus muinoin.
Kävin hevosen selkään ja kehotin sen liikkeelle. Minun oli aivan pakko vilkaista taakseni.
Kaduin sitä, sillä näin, miten pimeää takanamme oli. Mieleni alkoi heti keksiä, mitä kaikkea sieltä kohta tulisikaan. Onneksi Arttu ei näyttänyt mitään merkkejä uteliaisuudesta, joten uskalsin joten kuten kääntää pääni takaisin eteen.
”Noniin, poika... Etsitään nyt se Sara ja Crime. Mä en yhtään tiijä missä ne vois olla. Toivottavasti vielä jossain lähellä.”
Artun korvat keinahtelivat reipastahtisen käynnin tahdissa ja kääntyivät välillä minun suuntaani, kun höpötin sille jotakin ajaakseni pelon pois. Lopulta huomasin puhuvani ninjoista.
”Leikitään nyt että me ollaan ninjoja kun ne ei pelkää pimeetä... Nii joo, tää on meidän tehtävä... Tehtävä, tosiaan niin...”
Yö oli raskasta yllämme. Tunsin edelleen, että joku tuli perässämme. Käännyin taas katsomaan taakseni. Pimeää. Ei mitään.
Nielaisin ja lipaisin huuliani hermostuneena. Jotakin oli varmasti perässämme.
Joku ainakin.
Mutta miksi en nähnyt sitä? Kuvittelinko minä sen?
En. En voinut.
Vai voisinko?
Kyllä, aivan hyvin. Tiesin, että kuvittelin. Minun oli pakko kuvitella. Aivan pakko. Eihän siinä ollut mitään järkeä, että jokin vain heiluisi perässämme suunnasta toiseen.
Olin hiljaa ja puristin riimunnarusta vainoharhaisena. Mutta mitä jos se jokin
saalisti meitä? Väsytti tahallaan ja hyökkäsi sen jälkeen... Ja mikä se edes oli? Vilkaisin hermostuneena metsään, mutten nähnyt mitään muuta kuin puiden hämäriä rajoja.
Äkkiä Arttu pysähtyi kuin seinään. Se käänsi päänsä pienelle metsäpolulle vähän matkan päässä meistä, eikä liikkunut mihinkään.
Lamaannuin kauhusta ja kasvoni kävivät kalpeiksi. Kylmä hikipiara valahti alas otsaltani. Noinhan hevonen teki silloin, kun se huomasi jotakin.
Hevosen korvat olivat kääntyneet eteenpäin.
Katse pysyi tiiviisti naulittuna metsään.
Joka lihas oli jännittynyt, valmiina syöksähtämään pakoon.
”Herra Jumala...” sanoin itsekseni, yrittäen saada hevostani liikkeelle. Se pysyi liikkumatta kuin kivijärkäle.
Tuijotin metsään ja muistelin kaikkia mahdollisia taisteluoppeja, jotka olin löytänyt eräästä kirjasta. Adrenaliini suhisi korvissani. En muistanut niistä yhtäkään.
Tai en ehtinyt muistaa, sillä kuulin kauempaa epämääräisen huudon, joka pysäytti vereni täysin. Ihan kuin se olisi ollut Sara! Mitä ihmettä nyt oli tapahtumassa?
Hoputin Arttua sen verran, että se havahtui transsistaan ja lähti ravaamaan metsään päin.
Mitä ihmettä?
Mitä ihmettä?
Käännyin pienelle polulle soihtu oikeassa kädessäni ja osoittelin sillä ympäriinsä. Nyt sille Saralle oli varmaan sattunut jotakin! Ei hitto, minä olin siitä vastuussa, kun jätin hänet yksin... Kunpa ei olisi sattunut mitään vakavaa.
****
Ehdin ratsastaa jokusen tovin, ennen kuin kuulin edestäni rytmikkään laukka-askeleen. Höristin korviani. Crime kenties?
Mutta eihän Sara kai vielä pystynyt sentään
laukkaamaan? Hänhän oli viimeksi tänään valittanut kädestään... Uusia kysymyksiä tulvahti mieleeni, joiden mukana kasvoi varmuus siitä, että jotakin oli todellakin tapahtunut.
Erotin kaukaa polulta hevosen hahmon, joka lähestyi kovaa tahtia. Se viskeli päätänsä. Kuulin sen pärskähtelevän.
”Se
on Crime...” hätkähdin ja taputin Arttua, joka näytti olevan ihmeissään lajitoverinsa säikähtäneestä ilmeestä. Se näytti miettivän, pitäisikö senkin juosta pakoon.
Onnekseni Arttu ei kuitenkaan tehnyt sitä, vaan pysyi paikoillaan tuijottaen Crimeä ihmeissään.
Minä huomasin kuitenkin jotain muutakin. Sara ei ratsastanut Crimellä. Eikä hän juossut sen perässä. Huuleni puristuivat ohueksi viivaksi, kun ajattelin mahdollisia tapahtumia. Saralle oli varmasti käynyt jotain!
Crime pysähtyi vierellemme silmänvalkuaisiaan muljautellen ja loimi vaahdosta valkoisena. Se steppaili paikoillaan ja pyörähteli hermostuneena sinne tänne. Minulla oli ongelmia saada sitä kiinni. Lopulta sain kuitenkin tarrattua kirjavaa hevosta sen harjasta. Jouduin laskemaan Artun ohjat käsistäni, jotta saisin kunnon otteen toisesta hevosesta.
”Nonii nonii iha rauhassa... Whoa, älä kisko hei!”
Katselin ympärilleni. Saraa ei näkynyt mailla halmeilla. Tunsin katseen edelleen niskassani, joten käännyin katsomaan taakseni. Ei ketään. Eipä tietenkään. Mitä minä kuvittelin?
No kaikkea mahdollista. Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä voimakkaammin tunsin tuijotuksen. Crimen asenne ei ainakaan yhtään helpottanut.
Nyt se näkee tiedä mitä henkiä tolla metsässä, ajattelin ja silmäilin metsään. Lumi heijasti repeilevän pilvipeitteen lomasta paistavan kuun valoa. Jokainen musta möykky muuntui verkkokalvollani hirviöksi.
”Mähän tuun hulluksi tätä menoa”, mutisin itsekseni ja läpsytin poskeani. ”En saa ajatella tollasii. Nyt pitää löytää se Sara.”
Kylmyys työntyi vaatekerroksieni lävitse, ja varpaani olivat aivan jäässä. Hytisin Artun selässä ja hoputin sen liikkeelle. Tännehän jäätyi! Yöpakkaset olivat kai jo alkaneet. Hienoa.
”Saraaaaa! Vastaa, hemmetti vie!” karjuin niin, että metsä vastasi. Crime hätkähti vieressäni ja pomppasi sivuun nii kovasti, että olin lentää satulasta.
”Ei mittään hättää, rauhotu nyt...” hyssyttelin ja silitin toisen hevosen kaulaa. Se pärskähteli, mutta painautui pian aivan Artun kylkeen kiinni.
”Sillä lailla. Nyt, mennään ettimään se sun emäntäs.”
”Hei, ei oo tarvis.”
Hätkähdin ja taisin huutaakin jotain. Näin, kun ojasta kömpi kauttaaltaan luminen hahmo. Sara, tunnistin hänet.
”Mitä helkkaria sä...”
”Crime vähä säikähti kun puusta lehahti lintu lentoon.”
”Aijjaa. Sä et hei tiijä kuinka kovasti mä oon ettiny sua täältä ja kuinka vainoharhanen musta on tullu.”
”Mitenni?”
”No mua tuijotetaan.”
Sara katsoi minuun. Hänen ilmeensä oli vääntynyt kauhunsekaiseen epätoivoon.
”Et oo tosissas.”
”No niin tosissani kuin voin olla siihen nähen että tiiän ettei mua oikeesti tuijota kukaan... Mut entäs jos kuitenki...”
Toinen näytti miettivän samaa. Hän kiitti minua vaisusti, kun olin ottanut Crimen kiinni ja otti sen riimunnarun käsiinsä.
”Satutiksä kätes kun tipuit?” kysyin vilkaisten Saran kättä.
”En... Kipeetä tietenki teki mut kyl mä oon ihan okei.”
”Pystyksä ratsastamaan?”
”Yritin jo. En tän käden kanssa.”
”Hitto.”
”Onko sulla minkäänlaista hajua kellosta?”
”Ei.”
****
Huusin pettymyksestä ja potkaisin lunta tienpenkasta. Kyykistyin pienen polun laitaan ja laskin pääni käsiini. Miten olin näin tyhmä? Olin mennyt jo kaksi kertaa peräkkäin harhaan. Uupumus pakotti jalkojani ja tunsin jäätyväni.
Olin aivan puhki kaikesta miettimisestä, vaikka Sara olikin auttanut suuresti. Tunsin kuitenkin olevani syypää väärien reittien valintaan. Ja kaikkeen, mitä meille oli tapahtunut.
Ja kaiken lisäksi minusta oli alkanut tulla yhä vain vainoharhaisempi. Tämä metsä sen teki.
Joka paikasta työntyi käsiä ja joka puun takana oli jotain hirveää. Jokainen ääni sai minut valppaaksi. Etenkin, kun soihtuni oli palanut loppuun.
Sara katsoi minua hänkin yhtä uupuneena. Hänen hiuksensa olivat edestä aivan valkoiset, kuten varmaan minunkin olivat.
”Shiz, älä nyt. Kyllä me vielä löydetään joku keino millä me saadaan ittemme pois täältä.”
”No ei löydetä. Nyt me sitten kuollaan kun mä päätin lähtee tänne.”
”Ei kyllä kuolla.” Sara yritti, mutta kuulin hänen äänensä lävitse. Hänkin taisi ajatella samoin kuin minä.
Ympärillämme oli pimeää. Emme nähneet oikeastaan mitään kunnolla. Tunnelma oli ahdistunut. Noin puolessa matkaa tähän asti Sara oli sanonut, että hänestäkin tuntui kuin joku katsoisi häntä jostakin.
Se se tästä vielä puuttuisikin, Sara sekoaisi. Hän tuntui olevan meistä ainoa, jolla riitti vielä puhtia jatkaa. Minä en yksinkertaisesti jaksanut.
Katselin maahan ja ajattelin aikaa taaksepäin. Olin jaksanut jopa nauraa jossakin vaiheessa. Enää en olisi voinut tehdä niin. Kuinka olin silloinkaan pystynyt siihen?
Kirosin hiljaa ja heiluttelin sormiani, jotka olivat turtuneet pakkaselle jo aikoja sitten.
Kuulin Saran askeleet ja vaatteiden kahinan, kun hän kyykistyi viereeni.
”Shiz.”
”No mitä”, sanoin väsyneesti. Äänestäni oli kadonnut kaikki se varmuus, mikä siinä maastolenkkimme alussa oli vielä ollut.
”Nytkö sä meinasit luovuttaa.”
”En tiijä. Mä en jaksa ennää tämmöstä vainoharhasuutta tai ylipäätään mittään. Mitä jos me tai meidän hevoset kuolee tai...”
Sara löi minua selkään.
”Miten sä nyt tollee?” huudahdin ja hieroin vatsaani, joka oli iskeytynyt vasten polviani.
”Sori vaan.”
Sara tuijotti minua toruvasti. Tunsin itseni uhmaikäiseksi lapseksi.
”Säkö tykkäsit niistä samuraista?”
”Joo, mut mitä sä niistä nyt.”
”Nehän oli sotureita, jos mä nyt oikein muistelen.”
”Joo?” En ymmärtänyt ollenkaan, mihin toinen pyrki. Kyhjötin vain hangessa ja tuijotin jauhomaista pakkaslunta.
Tavallisesti en pitänyt laisinkaan siitä, että muut yrittivät kasvattaa minua tai muutenkaan saarnata. Sellaisissa tilanteissa tavallisimmin ärähdin jotakin ajattelematonta ja poistuin paikalta, mikäli mahdollista.
Nyt kuitenkin kuuntelin toista hiljaa, koska en jaksanut välittää.
”Samurait oli sotureita. Ne on sun ihailun kohde. Onko? Hei?”
Mietin hetken, ennen kuin vastasin: ”Vissiin kai.”
”Noniin. Siltä se vähän vaikuttaa, kun irrotit sen kuusenoksankin kunnon huudon kera. Se muuten putos kun lensin Crimen selästä.”
”Niin mä vähän arvelinki.”
”Mut kumminki. Samurait ei kyl varmasti itkis jos ne eksyis jonneki pimeeseen mettään, jossa ne on ollu ennenki.”
”Emmä itke!” kielsin ja heilautin oikeaa kättäni. Tunsin särähtävän kivun hauiksessani ja irvistin. Vasen käsi nousi automaattisesti pitelemään pariaan.
Mutta niinpä. Eiväthän
samurait vajoaisi näin helposti epätoivoon. Kai. Olihan niitäkin erilaisia luonteita.
Ymmärsin kuitenkin, mitä Sara ajoi takaa. Hän halusi yrittää vielä. Ja eihän se onnistuisi, jos minä vain istuisin tässä ja kieltäytyisin liikkumasta.
”Totta... Sori, yritetään vielä”, sanoin ja nousin hitaasti seisomaan. Sara näytti tyytyväiseltä. Hän virnisti, ja hänen valkoinen hammasrivinsä hohti kuunvalossa.
”Taivaasta on tullu selkeämpi”, hän sanoi katsoen ylöspäin. Kuu hohti alas valoaan ja soi meille hieman helpotusta.
Otin kiinni Artun harjasta ja hiroin siitä kaiken huurteen pois.
”Mihin suuntaan mennään?” kysyin toiselta, joka katseli ympärilleen.
”Vaikka tonnepäin.”
Lähdimme taluttamaan hevosiamme suoraan oikealle kääntyvää polkua pitkin. Jaksoin taas ajatella, vaikkakin hitaasti.
Meidän olisi viisainta yrittää päästä leveälle tielle ja jatkaa sitä pitkin, vaikka siinä menisikin hieman pidempään. Uskalsin olla jo varma, että se oli paljon turvallisempi reitti kuin mitkään oikopolut!
Poukkoilimme oman aikamme kaikenlaisilla pikkuteillä, joita pitkin pääsi juuri ja juuri hevosen kanssa. Emme puhuneet oikeastaan yhtään mitään, mutta molemmat ajattelivat kyllä samaa asiaa: pois, pois täältä riivatun pimeästä metsästä!
****
”Haru na no ni... Haru na no ni,
Owakare desu ka.... Owakareee...” ”Mitä sä laulat, Shiz? Siansaksaa?” Sara ihmetteli vilkaisten minuun. Kävelimme edelleen pientä polkua kuin laudalla hevosten kanssa, joten hän joutui kääntymään melkein kokonaan taakse.
Hänen kasvonpiirteitään ei erottanut, mutta kuulin hänen äänestään, että häneltä juttu oli mennyt aivan ohi.
Naurahdin hiljaa ja aloin sitten selventää: ”Emmä tiijä ees, laulan vaan jottai kappaletta...”
”Emmä oo ikinä kuullukkaan.”
”No, et sä varmaan sairaasti kuuntelekaan japanilaista musaa.”
”Ai sellasta hirmu pirteetä?”
”Ei! Tai no tuskin sellastakaan, mut siis toi on ihan erilaista. Hirmu rauhallista.”
Oli mukavaa saada ajatukset pois täältä metsästä, vaikkakin sitten ihan by the way- juttujen avulla.
”Mistä se laulu sit kertoo?” toinen uteli, ihan vain pitääkseen keskustelua yllä. En uskonut, että minun musiikkini kiinnosti häntä niin paljon.
Mietin hetken, sillä kappaleen englanninkielisen käännöksen lukemisesta oli vierähtänyt tovi.
”Hmm”, vastasin sitten mietteliäänä, ”aika ironista kyllä, mutta se sanoo suunnilleen että 'vaikka nyt on kevät, ovatko nämä jäähyväiset?'”
Sara huitaisi kättään.
”No toivotaan etteivät ole. Jatka vaan et saahaan ees jotakin ääntä tänne.”
En ollut varma, otinko toisen kommentin kohteliaisuutena vaiko en, mutta jätin asian sikseen.
”Joo okei, mut mä taidan kyllä vaihtaa toiseen lauluun. Laula säki jotain.”
Näinpä, molemmat lauloimme jotakin satunnaista, aivan mitä tahansa mitä päähän pälkähti. Se auttoi pitämään kylmän loitolla edes jollain asteella kävelyn lisäksi.
Sara lauloi jotain radiossa soivaa hittibiisiä, minä lauloin ikivanhaa Atrian härkäfileesuikalekastikkeen mainoslaulua aina uudestaan ja uudestaan.
Sara kuitenkin lopetti laulamisen ja hidasti vauhtiaan pian. Ajattelin hänen unohtaneen laulunsa sanat, joten jatkoin itse:
”Varsin kelpo yritys on kärvähtänyt
muttaArtrianhärkäfileesuikalekastik-”
”Hei Shiz, oo hetki hiljaa! Yritän kuulostella.”
Vaikenin toisen pyynnöstä. Mitä nyt? Mitä, missä, täh?
Katselin ympärilleni, mutten nähnyt mitään muuta kuin pelottavan pimeää metsää. Kuulin ainoastaan puiden latvojen yläpuolella humisevan, karun tuulen ja hevosten loimien kahinan. Missä muka Sara kuuli jotakin epänormaalia?
Vainoharhaisuuteni sai taas potkua alleen. Tähyilin taakseni, kun aloin tuntea taas jonkin katseen niskassani. Ei, eihän siellä mitään ollut. Eipä tietenkään... Vain pelkkää metsää.
”Nyt mä kuulen sen selvemmin. Kuuletko säki sen?” toinen kysyi hampaidensa välistä.
Terästin kuuloani.
Kyllä. Minä kuulin sen.
”Se tulee tännepäin. Onkse traktori?” kysyin hiljaa.
”Emmä vaan tiijä...”
Kuuntelimme molemmat hiljaisina, ennen kuin tajusimme asian aika lailla yhtä aikaa. Nythän piti juosta! Tie oli jossakin lähellä!
”Mennään, Sara, äkkii nyt, juokse niin noppeesti kun pystyy! Juokse sen äänen suuntaan! Siellä on tie! Äkkii, äkkii!” huusin kuin hengenhädässä.
Sara pinkaisi samassa paikassa niin nopeaan juoksuun, että aivan hämmästelin. Hänhän osasi! Säntäsin juoksuun hänen peräänsä. Hevoset joutuivat laukkaamaan vierellämme.
”Se ajaa ihan hirveen kovaa! Se mennee kohta ohi!” Sara kiljui edeltäni, mutta kuulin sen vain heikosti korvissa humisevan tuulen ja veren takia.
”Juostaan, juostaan!”
Olimme molemmat tietoisia siitä, että tuo traktorilla ajaja olisi varmasti ainoa ihminen, joka liikkui täällä, näin syrjässä tähän aikaan iltayöstä. Lumi nousi ilmaan pölähdyksinä hevosten kavioista , ja maa tömisi hurjasti kymmenen jalan osuessa sen lumipeitteiselle pinnalle.
Ratsastuskypäräni lippa tuli aina tielle, joten en tahtonut nähdä kunnolla eteeni. Huusin Saralle, vieläkö hän oli edessäni. Vastaus oli myöntyvä.
”Ehitäänkö me nyt?” karjuin kuin hullu.
”Emmä vaan tiijä! Juoske nyt, juokse! Ihan kuin joku ajais sua takaa!”
Huomasin, miten tällaisten tilanteiden aikaan minulle tuli jonkinlainen ”taistelufiilis”. Olin kai lukenut liikaa samuraikirjoja. No mutta en voinut yhtään mitään sille, että aloin tosissani ajatella juoksevani pakoon niitä silmiä niskassani.
”Haaaaarrrrrhhhh!”
”Shiz!” Sara karjahti edestäni hämmentyneenä. Hänen äänensä peitti vielä traktorin säksättävän äänen. ”Mitä ihmettä sä teet?”
”Doaaaarrr! Samurai-Shizin paluu!”
En tiennyt oikeastaan edes itse, mitä minä sanoin, kunhan vain huusin jotakin ja sain aikaan ääntä. Se auttoi minua saavuttamaan jonkinlaisen skarppaustilan. Näin kovaa huutaminen tuntui minusta vähän friikiltä, mutta annoin vain mennä. Arttu taas oli jo tottunut siihen, että kiljuin sen korvan vieressä.
Tajusin, että olin alkanut suhteellisen huonosta kunnostani huolimatta juosta tavattoman nopeasti. Adrenaliini. Se se oli. Ja samuraifiilis!
Crime ei pitänyt siitä, että sen omistaja huuteli taakse jotakin epämääräistä, joten pian Sarakin juoksi yhtä kovaa kuin minä, pysyäkseen Driimin matkassa.
Hän ei edelleenkään aivan tajunnut, mikä tämä minun outo reaktioni traktorin kiinnisaamiseen oikein oli, mutta hän ei kysynyt mitään. Hän juoksi edelläni ja huuteli, mihin kääntyi.
”Tästä menee polku! Mä meen sinne! Shiz, ooksä vielä siellä!”
”Oon, totta vie! Juokse! Aeee!”
Käännyimme paljon leveämmälle polulle, jolla mahduimme juoksemaan vieretysten.
”Se ääni tullee lähemmäs! Se on varmaan tää tie millä se kulkee!” Sara informoi, vaikka osasin päätellä sen itsekin. Traktori kuului tulevan lähemmäs hurjaa kyytiä. Hidstimme ja siirryimme tien sivuun.
Kun lopetti juoksemisen äkkiä, tunsi, miten hengitys pysyi yhä juoksun rytmissä. Haukoin henkeä kuin kuoleva. Maistoin metallisen veren maun suussani, joten sylkäisin tienlaitaan.
”Ooksä kunnossa?” Sara kysyi. Nyökkäsin. Tosin tunsin olevani kaikkea muuta kuin kunnossa. Kuntoni oli sitten aivan törkeän huono.
Arttu nosti päätänsä, kun alkoi nähdä tien päästä kajastavaa valoa. Me muut käännyimme myös katsomaan siihen suuntaan. Siellä se vihdoinkin oli! Traktorimme, pelastus.
Repäisin jäisestä maasta aurauskepin ja aloin heilutella sitä. Ei meitä varmaan muuten näkisi kunnolla.
”Hoooiii! Sä siellä, apua! Hoooiii!”
Traktori pysäytti ajoneuvonsa tien toisella puolelle ja avasi oven.
”Jaa keitäs työ ootta? Mää luulin teijän konejanne hirviks, mutta antoopa sen olla nytte...”
****
Mies oli neuvonut meille nopeimman tien Simoraan. Nimenomaan leveiden teiden kautta. Nyt katselimme vielä puiden välistä pilkottavaa Simoran valaistua pihaa lopen uupuneina.
Kuu oli tullut kokonaisuudessaan esiin ja valaisi tienoon kelmeään valoonsa. Laahauduimme eteenpäin hyvin auratulla tiellä. Voi, kuinka ikävältä se tuntui jaloissa kaiken sen lumisuuden jälkeen!
Kumpikaan ei ymmärtänyt, miten ihmeessä olimme jaksaneet taapertaa tuolla metsässä. Kauhistus, miten kaukana olimmekaan olleet! En ymmärtänyt, miten huonosti olin osannut neuvoa tietä. En kyllä varmaan pitkään aikaan ratsastaisi ilta-aikaan maastossa. En ainakaan menisi kovin pitkälle.
”Shiz”, Sara mutisi. ”Mitä me sanotaan niille kun me mennään tonne?”
”Elä multa kysy... Mut ne ainaki sanoo jos me ei.”
Tiesimme tarkalleen, että ajattelimme molemmat Beniä.
Matelimme kylmissämme ja huuruisina kohti tallia. Hevoset olivat saaneet juosta kyllin lämpimikseen, kun otimme traktoria kiinni, joten nyt ne näyttivät lähinnä väsyneiltä. Tämän viikon loppuun pitäisi mennä hieman vähemmällä liikunnalla, mutta kyllä se siitä vielä. Ihan varmasti.
”No kerrotaan vaan, et tehtiin pitkä maastolenkki”, toinen sanoi.
”No joo. Sanotaan kans se et multa loppu kännykästä virta ni ei voitu soittaa et menis vähä pitempään.”
”Meneekse läpi ihan varmasti?”
”Jos ei niin sit itketään.”
”Joo itketään.”
// Nyt, kun olette lukeneet loppuun asti (tai sitten kelanneet tylsistyneenä alas ja katsoneet loppuratkaisun, niin katson juuri sinua siellä joka juuri äsken skippasit!), toivon tosiaan, että piditte. Olen aika varma, että osa teistä piti tarinaani tylsänä, mutta elkää hei mittään, kun minä olen sellainen kirjoittaja joka kirjoittaa hitaasti eteneviä tarinoita (valitettavasti).
Niin, Saralle vielä! En ollut varma, miten Crime reagoi kaikkiin asioihin tuolla metsässä, mutta yritin hyödyntää heppasi sivuja. 8'>
.... huhhuh seuraavaksi taidankin piirtää jotakin, otti sen verran voimille tuon kirjoittaminen .... xD