Post by Hanne on Jan 7, 2015 22:02:05 GMT 2
4.1.2015 - Kuskinvaihtoa
– Ärhh! Mikä kestää!? raivosin istuessani Hondassa keskellä liikenneruuhkaa.
Ulkopaikkakuntalaisten lomat olivat selkeästi loppumassa ja porukkaa lipui joka ikiseltä Liekkijärven pikkutieltä kohti päätietä. Matka Simoraan ei koskaan ollut kestänyt näin kauan. Lopulta en enää kestänyt, vaan käännyin vaan jostakin risteyksestä ennen Simoran tienhaaraa ja toivoin pääseväni pikkuteitä pitkin tallille. Katsoin puhelimeni navigaattorista, että hiekkatie jota parhaillaan ajoin johtaisi Pihlaniemen kyläkeskukseen ja muistelin että sieltä pääsisin jotenkin Simoraan. Ei kestänytkään kauaa kun tien laidoilla alkoi näkyä pieniä omakotitaloja ja tulin kylänraitille. Jokunen mökkiläinen täälläkin ajeli, mutta päätiehen verrattuna oli ihanan rauhallista. Huristelin ohi Pihlaniemen kyläkaupasta ja hetken kylästä pois päin ajettuani huomasin oikealla Artsilan kyltin. Nyt maisemat näyttivät jo tutuilta, eikä kestänyt kuin hetki, kun pääsin jo tutulle parkkipaikalle.
– Moi! Missäs sä olet oikein piileksinyt? Tumpun karsinassa häärinyt Odelie iski heti kimppuuni, kun astuin pikkutallin ovesta sisään.
– No kävin mä aattoiltana, mutta täällä ei silloin ollut ketään, sopersin.
Siitä oli tosiaan pitkä aika, kun olin viimeksi päässyt Simoraan oria katsomaan. Aivan luvattoman pitkä... Olimme kyllä joulukuun aikana käyneet oriin kanssa vaikka missä muualla, kuten valmennuksessa Katriinan tallilla, mutta jotenkin varsinainen Simorassa touhuilu oli jäänyt vähäiseksi.
– Haha, no ei sua kukaan ole kivittämässä, tervetuloa vaan taas tänne, Odelie nauroi.
– Heh joo kiitti, vastasin vähän hämilläni ja luikin satulahuoneeseen etsimään Tumpun varusteita.
Jostakin syystä ei olisi yhtään tehnyt mieli lähteä ratsastamaan, vaikka tänään olikin treenipäivä. Tumpun harjapakki oli siistissä rivissä Duken, Eetun ja Teukan pakkien vieressä. Teukan...? Talliin oli ilmaantunut näemmä uusi hevonenkin! Suitset löytyivät paikoiltaan, mutta satula oli jossain teillä tiettymättömillä.
– Hei Ode..., huikkasin satulahuoneen ovelta varovasti. – Ootko sä nähny Tumpun satulaa?
– Katsoppa tuolta päätallista, sulla kun on välillä tapana kantaa noita tavaroitasi sinne, nainen naljaili hyväntahtoisesti.
Tykkäsin tosiaan usein laittaa Tumpun kuntoon päätallissa, siellä kun ei ollut niin yksinäinen olo kuin neljän hevosen pikkutallissa. Tänään olin kuitenkin jotenkin epätavallisen epäsosiaalisella tuulella ja linnoittauduin mielelläni pikkutallin nurkkaan suomenhevoskarvapalleroni kanssa. Päätin sittenkin hakea sen karvapalleron tarhasta ennen kuin rupeaisin penkomaan satulaa sen enempää.
Tumppu oli syksyllä vaihtanut tarhakaveria ja suomenhevosruuna Iivun tilalle oli tullut Rawanan hoitohevonen, nykyinen ylläpitohevonen Vade. Tarhoille kävellessäni huomasin näiden kahden rinnalla kolmannenkin hevosen, jota en ollut ennen tallilla nähnyt. Olisiko tämä nyt sitten se Teukka? Nappasin tarhan portin pielestä Tumppuseni riimun ja narun ja vihelsin hevosten suuntaan. Voikko ori nosti päänsä heinäkasasta ja jäi tuijottamaan minua kohti.
– Ai hitto eihän sitä tuolta päiväheinistä saanut millään ilveellä tulemaan..., mutisin.
Huokaisin, avasin portin alalangan ja tallustin suosiolla oriin luokse. Matkalla tämä uusi hevonen tuli tekemään tuttavuutta ja rapsutin sitä nopeasti kaulalta. Komean näköinen otus kyllä, taisi olla ori lihaksikkaasta olemuksesta päätellen. Pujotin riimun Tumpun päähän ja napsautin narun kiinni. Vastahakoisesti ori irrottautui heinäkasalta ja käveli laiskasti perässäni portille ja talliin. Jätin oriin odottamaan karsinaansa ja heitin sille oven pielestä kourallisen heinää ajanvietteeksi, ennen kuin lähdin hakemaan sitä satulaa.
Päätallin satulahuoneessa törmäsin Linneaan, joka oli puunaamassa Miyssan suitsia.
– Moikka! tervehdin. – Sä et varmaan oo nähny Tumpun satulaa täällä?
– Moi! Eiks se oo toi ruskee, missä on toi musta satulahuopa? Mä putsasin senkin tässä muiden kamojen ohessa, tyttö sanoi iloisesti.
– No vitsi, ei sun olis tarvinnut! Kiitos kauheesti!
– Ei ollu mikään iso homma. Ootko menossa ratsastamaan?
– Tarkoitus olisi, mutta ei suoraan sanottuna yhtään huvittais. On niin kylmäkin.
– Mua on aina salaa kiinnostanu minkälainen Tumppu on ratsastaa..., Linnea sanoi katse Miyssan suitsissa.
– No siitä vaan sitten kypärä mukaan ja kohti maneesia? ehdotin ja tyttö kääntyi katsomaan minua.
– Ootko tosissas?
– Toki, tuu kohta tonne pikkutalliin, niin mä voin vaikka pitää sulle jotain tunnin tynkää.
– Okei!
Nappasin kiiltävän puhtaan satulan telineestä ja kannoin sen pikkutalliin. Harjasin oriin ensin perusteellisesti läpi, putsasin kaviot ja selvitin vähän harjaa ja häntää, joka oli päässyt aivan järkyttäväksi takkupehkoksi. Keväällä täytyy sitten leikkiä taas selvitysaineella, kun kelit antaa sen verran myöten että tuon otuksen voi pestä. Asettelin satulan selkään ja kiinnitin vyön ensimmäisiin reikiin. Pudotin riimun Tumpun kaulalle ja laitoin sille suitset. Tämän jälkeen kiristin hieman vyötä ja kävin kaivamassa satulahuoneesta toppatakkini. Maneesissa tulisi taatusti kylmä. Käytävälle palatessani Linnea seisoi kypärä päässä Tumpun karsinalla.
– Sä ehditkin jo laittaa sen kuntoon, hän totesi.
– Juu, voit sitten hoitaa sen ratsastuksen jälkeen jos tahdot, vastasin. – No niin, ollaanko valmiita?
Linnea nyökkäsi ja ojensin hänelle oriin ohjat. Tumppu seurasi hieman epäluuloisesti vierasta ihmistä ja katsoi välillä minuun kuin kysyen "Onkohan tämä nyt varmasti viisasta?"
Maneesissa säädimme jalustimet Linnealle sopiviksi ja autoin tytön selkään. Tumppu lähti hieman turhankin reippaasti liikkeelle heti kun vyö oli saatu kiristettyä.
– Reippaasti kävely ei haittaa, mutta älä anna sen kaahottaa. Istu hieman liikettä vastaan ja jarruta vatsalihaksilla, juuri noin. Voit tehdä jo tähän alkuun voltteja ja ympyröitä, sekä pysähdyksiä vaikkapa joka toisen kirjaimen kohdalla, ohjeistin.
Tumppu ei meinannut ensin ottaa pidättäviä apuja kuuleviin korviinsa, mutta hetken päästä se alkoi jo hieman kuunnella Linnean apuja. Tytöllä oli pehmeännäköinen ote ratsastukseen, jonka ansioista Tumppu uskaltautui rentoutumaan jo vähän ajan päästä.
– Ota vaan sitten kevyttä ravia, ensin vain pitkillä sivuilla niin säästetään hevosen jalkoja ja tehdään samalla siirtymisharjoituksia. Ohjaa ei tarvitse käyttää niin paljoa siirtäessäsi takaisin käyntiin, istu vaan rohkeasti alas ja pidä vatsalihakset tiukkana. Hyvä, nyt näyttää jo paremmalta, jatka vaan ravia koko uraa pitkin ja tee vielä ympyröitä.
Tumppu alkoi hieman pyöristää selkäänsä ravissa, vaikkei peräänanto vielä ihan tyylipuhtaasti tullutkaan. Toiseen suuntaan ori näytti todella jäykältä, täytyisi taas keskittyä säännöllisempään treenaamiseen.
– Nyt voit hetkeksi antaa vapaan ohjan ja otetaan kohta vähän lisää harjoituksia. Tulkaa tähän keskiympyrälle ja väistätetään käynnissä takaosaa ulospäin ympyrän avoimilla sivuilla.
Kun Linnea ja Tumppu olivat hetken kävelleet, he tulivat ympyrälle ja aloitimme harjoituksen. Tumpulla oli viimeksi harjoiteltu väistöjä ja se tarjosi nyt innolla oppimaansa.
– Hienoa, kehu sitä! kehotin Tumpun tehdessä hyvän väistön sen jäykempään suuntaan. – Voit nyt siirtyä raviin ja anna sen ravata ihan rennosti tässä ympyrällä.
– Haluatko vielä kokeilla vähän laukkaa? kysyin Linnealta tämän ravatessa keskiympyrällä.
– Vaikka, Linnea vastasi.
– Okei istu alas harjoitusraviin ja tee selkeä puolipidäte. Voit samalla asettaa Tumppua ihan reilusti sisäänpäin. Nyt odota. Ja laukkapohkeet NYT!
Tumppu nosti laukan hieman haparoiden vaikeampaan suuntaansa, mutta laukka oli kuitenkin oikea ja pyöri loppujen lopuksi hyvin. Muutaman kierroksen jälkeen vaihdettiin suuntaa ja Tumppu sai laukata vielä parempaan suuntaansa.
– Hyyyväää, ota sitten rentoa kevyttä ravia koko uraa pitkin ja voit tehdä pari ympyrääkin sinne tänne.
Loppukäynneillä näytin Linnealle, kuinka ratsastan Tumppua oikein pitkälle eteen ja alas, mikä on tärkeää selkäjumien ehkäisyn kannalta. Lopulta Linnea ratsasti Tumpun kaartoon ja talutimme sen pikkutalliin.
– Kiitos hei tunnista, haluatko sä jotain korvausta? tyttö kysyi.
– Höpsis, sähän teit käytännössä mun työt, naurahdin. – Haluatko harjata sen vielä vai harjaanko mä?
– Voin harjata kyllä, Linnea vastasi ja vein sillä aikaa Tumpun varusteita paikoilleen.
Sanoin heipat Linnealle, joka lähti oriin harjattuaan kotiin ja menin karsinaan nakkaamaan vielä villaloimen Tumpun selkään. Ei se juurikaan hikinen ollut, mutta muodon vuoksi vain.
– Hei tulethan sä ylihuomenna loppiaisriehaan? Odelie pysäytti minut taluttaessani Tumppua tarhaan.
– Joo toki! Linnea ystävällisesti lämmittelikin oriin mulle jo valmiiksi, sanoin hymyillen.
Aamupäiväinen epäsosiaalisuusfiilis oli tipotiessään ja tunsin taas olevani lähes oma itseni. Kai jotenkin häpesin sitä, että olin piileskellyt niin pitkään poissa tallilta, vaikka tiesinkin, että Simoraan olisin aina tervetullut. Olinpa taas hölmö.
– Jaaha, ja koskas minä pääsen sinne selkään, Odelie huudahti esittäen muka loukkaantunutta.
– No vaikka heti huomenna, naurahdin. – Vai onko tässä nyt tallipaikka vaarassa mennä, jos ei omistajatar pääse tällä sekunnilla selkään?
– Koska mä saan ratsastaa Tumpulla? Jasonin kirkas ääni helähti Odelien selän takaa.
– Katos vaan Jason! Lempitallipoikani, mitä kuuluu? kysyin iloisesti.
Poika oli aina todellinen päivänpiristys smaragdinvihreine silmineen ja suorasanaisine kysymyksineen.
– Hyvää! Iivu on kehittynyt tosi paljon, me tähdätään nyt korkeelle, hän ilmoitti ylpeänä.
– Vau, ehkä mä uskallan istuttaa sut Tumppusenkin selkään joku päivä, sanoin ja iskin pojalle silmää.
– Jes! poika hehkutti ja hyppeli iloisesti kohti päätallia äitinsä edellä.
– Nähdään ylihuomenna, sanoin Odelielle ja heilautin kättäni.
– Juu nähdään, moimoi! nainen vastasi ja lähti Jasonin perässä päätalliin.
Vein oriin tarhaan ja riisuin siltä riimun päästä. Toivottavasti se ei pistäisi loimea ihan tuhannen päreiksi illan aikana. Palasin vielä pikkutalliin ja vaihdoin kaapista ottamani toppatakin siihen, joka minulla oli päälläni tullessani. Meinasin jo lähteä, mutta huomasin lantakasan Tumpun karsinassa ja päätin vielä pikaisesti siivota sen. Pikainen siivoaminen venyikin pikkutarkaksi karsinan puunaamiseksi ja lopulta pääsin autolle 20 minuuttia myöhässä. Honda hädin tuskin käynnistyi pakkasen takia, joka näytti kiristyvän kiristymistään. Miten sitä huomenna tarkenisi edes tulla tallille?
Voi Hanne sinua raukkaa. Pikkutallissa on kieltämättä välillä aika yksinäistä, mutta tosihan tuo on, että kannattaa noi orit vaan mahdollisuuksien tullessa pitää erossa tammoista, ettei koko meidän arki tallilla mene sekaisin. Onneksi on tietty oivia mahdollisuuksia päästä isossa tallissa käymään, kuten varusteiden vieminen sinne ja vähän kieltämättä alkaa satulahuoneesta loppua tila, kun Tumpun tavaroita sinne ilmestyy aina vähän väliä (; Onhan siinä toki hyvätkin puolet pelkän seuran lisäksi! Kuten Linnea tässä meille tämä iloisen asian esittelikin. varusteet isossa tallissa tulee kyllä jonkun muun toimesta hyvin helposti puhtaaksi, jos ei muiden tallilaisten, niin ainakin minä olen sellainen kuhea niponipo mamma, etten kestä sotkua yhtään. Johtuukohan hormoneista. Tuli kyllä nyt todella ikävä hevosen selkään, kun kuulee muiden istuvan Tumpun selässä. Se on ihan meikäläisen unelmahevonen ja joku päivä minä vielä omin sen itselleni. Hahah, ehkä vaan elän ylpeänä, että poju asuu meillä Simorassa ja saan ihastella sitä aina omilla tallivuoroilani.
No mutta voihan, kyllä meitä kaikkia aina välillä laiskottaa ja onhan se ihan helpottavaa kuulla, jos joku muu on valmis hyppäämään hevosen selkään juuri silloin kuin se ei itseään hotsittaisi yhtään. Linnea on varmasti kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja kieltämättä uskaltaisi pistää sen tytön kenen tahansa hevsen selkään, sellainen upea vekkulihan hän on. Luojan kiitos kaikki sujui ongelmitta ja pääsitte kaikki ehjänä talliin. Ei saa syyllistää, sillä viime aikoina sitä on ollut ihan ylimaalisen herkkä : D Täytyy myös antaa sinulle suuret kehut siitä, miten jaksat aina olla niin kovin ystävällinen Jasonille, se poika iokein ihailee sinua ja Tumppua, ehkä tuleisuudessa toi poika pääseekin nousemaan Tumpun selkään, annetaan Jasonin vaan ensin vielä harjoitella vähän enemmän tuon Iivun kanssa. Ihanaa tunnelmallista tarinaa taas kerran sinulta. Olet todella hyvä kirjoittaja ja aina on tarinasi oikein odottamisen arvoisia. Seuraavaa seikkailua taas odotellessa (; - Odelie
– Ärhh! Mikä kestää!? raivosin istuessani Hondassa keskellä liikenneruuhkaa.
Ulkopaikkakuntalaisten lomat olivat selkeästi loppumassa ja porukkaa lipui joka ikiseltä Liekkijärven pikkutieltä kohti päätietä. Matka Simoraan ei koskaan ollut kestänyt näin kauan. Lopulta en enää kestänyt, vaan käännyin vaan jostakin risteyksestä ennen Simoran tienhaaraa ja toivoin pääseväni pikkuteitä pitkin tallille. Katsoin puhelimeni navigaattorista, että hiekkatie jota parhaillaan ajoin johtaisi Pihlaniemen kyläkeskukseen ja muistelin että sieltä pääsisin jotenkin Simoraan. Ei kestänytkään kauaa kun tien laidoilla alkoi näkyä pieniä omakotitaloja ja tulin kylänraitille. Jokunen mökkiläinen täälläkin ajeli, mutta päätiehen verrattuna oli ihanan rauhallista. Huristelin ohi Pihlaniemen kyläkaupasta ja hetken kylästä pois päin ajettuani huomasin oikealla Artsilan kyltin. Nyt maisemat näyttivät jo tutuilta, eikä kestänyt kuin hetki, kun pääsin jo tutulle parkkipaikalle.
– Moi! Missäs sä olet oikein piileksinyt? Tumpun karsinassa häärinyt Odelie iski heti kimppuuni, kun astuin pikkutallin ovesta sisään.
– No kävin mä aattoiltana, mutta täällä ei silloin ollut ketään, sopersin.
Siitä oli tosiaan pitkä aika, kun olin viimeksi päässyt Simoraan oria katsomaan. Aivan luvattoman pitkä... Olimme kyllä joulukuun aikana käyneet oriin kanssa vaikka missä muualla, kuten valmennuksessa Katriinan tallilla, mutta jotenkin varsinainen Simorassa touhuilu oli jäänyt vähäiseksi.
– Haha, no ei sua kukaan ole kivittämässä, tervetuloa vaan taas tänne, Odelie nauroi.
– Heh joo kiitti, vastasin vähän hämilläni ja luikin satulahuoneeseen etsimään Tumpun varusteita.
Jostakin syystä ei olisi yhtään tehnyt mieli lähteä ratsastamaan, vaikka tänään olikin treenipäivä. Tumpun harjapakki oli siistissä rivissä Duken, Eetun ja Teukan pakkien vieressä. Teukan...? Talliin oli ilmaantunut näemmä uusi hevonenkin! Suitset löytyivät paikoiltaan, mutta satula oli jossain teillä tiettymättömillä.
– Hei Ode..., huikkasin satulahuoneen ovelta varovasti. – Ootko sä nähny Tumpun satulaa?
– Katsoppa tuolta päätallista, sulla kun on välillä tapana kantaa noita tavaroitasi sinne, nainen naljaili hyväntahtoisesti.
Tykkäsin tosiaan usein laittaa Tumpun kuntoon päätallissa, siellä kun ei ollut niin yksinäinen olo kuin neljän hevosen pikkutallissa. Tänään olin kuitenkin jotenkin epätavallisen epäsosiaalisella tuulella ja linnoittauduin mielelläni pikkutallin nurkkaan suomenhevoskarvapalleroni kanssa. Päätin sittenkin hakea sen karvapalleron tarhasta ennen kuin rupeaisin penkomaan satulaa sen enempää.
Tumppu oli syksyllä vaihtanut tarhakaveria ja suomenhevosruuna Iivun tilalle oli tullut Rawanan hoitohevonen, nykyinen ylläpitohevonen Vade. Tarhoille kävellessäni huomasin näiden kahden rinnalla kolmannenkin hevosen, jota en ollut ennen tallilla nähnyt. Olisiko tämä nyt sitten se Teukka? Nappasin tarhan portin pielestä Tumppuseni riimun ja narun ja vihelsin hevosten suuntaan. Voikko ori nosti päänsä heinäkasasta ja jäi tuijottamaan minua kohti.
– Ai hitto eihän sitä tuolta päiväheinistä saanut millään ilveellä tulemaan..., mutisin.
Huokaisin, avasin portin alalangan ja tallustin suosiolla oriin luokse. Matkalla tämä uusi hevonen tuli tekemään tuttavuutta ja rapsutin sitä nopeasti kaulalta. Komean näköinen otus kyllä, taisi olla ori lihaksikkaasta olemuksesta päätellen. Pujotin riimun Tumpun päähän ja napsautin narun kiinni. Vastahakoisesti ori irrottautui heinäkasalta ja käveli laiskasti perässäni portille ja talliin. Jätin oriin odottamaan karsinaansa ja heitin sille oven pielestä kourallisen heinää ajanvietteeksi, ennen kuin lähdin hakemaan sitä satulaa.
Päätallin satulahuoneessa törmäsin Linneaan, joka oli puunaamassa Miyssan suitsia.
– Moikka! tervehdin. – Sä et varmaan oo nähny Tumpun satulaa täällä?
– Moi! Eiks se oo toi ruskee, missä on toi musta satulahuopa? Mä putsasin senkin tässä muiden kamojen ohessa, tyttö sanoi iloisesti.
– No vitsi, ei sun olis tarvinnut! Kiitos kauheesti!
– Ei ollu mikään iso homma. Ootko menossa ratsastamaan?
– Tarkoitus olisi, mutta ei suoraan sanottuna yhtään huvittais. On niin kylmäkin.
– Mua on aina salaa kiinnostanu minkälainen Tumppu on ratsastaa..., Linnea sanoi katse Miyssan suitsissa.
– No siitä vaan sitten kypärä mukaan ja kohti maneesia? ehdotin ja tyttö kääntyi katsomaan minua.
– Ootko tosissas?
– Toki, tuu kohta tonne pikkutalliin, niin mä voin vaikka pitää sulle jotain tunnin tynkää.
– Okei!
Nappasin kiiltävän puhtaan satulan telineestä ja kannoin sen pikkutalliin. Harjasin oriin ensin perusteellisesti läpi, putsasin kaviot ja selvitin vähän harjaa ja häntää, joka oli päässyt aivan järkyttäväksi takkupehkoksi. Keväällä täytyy sitten leikkiä taas selvitysaineella, kun kelit antaa sen verran myöten että tuon otuksen voi pestä. Asettelin satulan selkään ja kiinnitin vyön ensimmäisiin reikiin. Pudotin riimun Tumpun kaulalle ja laitoin sille suitset. Tämän jälkeen kiristin hieman vyötä ja kävin kaivamassa satulahuoneesta toppatakkini. Maneesissa tulisi taatusti kylmä. Käytävälle palatessani Linnea seisoi kypärä päässä Tumpun karsinalla.
– Sä ehditkin jo laittaa sen kuntoon, hän totesi.
– Juu, voit sitten hoitaa sen ratsastuksen jälkeen jos tahdot, vastasin. – No niin, ollaanko valmiita?
Linnea nyökkäsi ja ojensin hänelle oriin ohjat. Tumppu seurasi hieman epäluuloisesti vierasta ihmistä ja katsoi välillä minuun kuin kysyen "Onkohan tämä nyt varmasti viisasta?"
Maneesissa säädimme jalustimet Linnealle sopiviksi ja autoin tytön selkään. Tumppu lähti hieman turhankin reippaasti liikkeelle heti kun vyö oli saatu kiristettyä.
– Reippaasti kävely ei haittaa, mutta älä anna sen kaahottaa. Istu hieman liikettä vastaan ja jarruta vatsalihaksilla, juuri noin. Voit tehdä jo tähän alkuun voltteja ja ympyröitä, sekä pysähdyksiä vaikkapa joka toisen kirjaimen kohdalla, ohjeistin.
Tumppu ei meinannut ensin ottaa pidättäviä apuja kuuleviin korviinsa, mutta hetken päästä se alkoi jo hieman kuunnella Linnean apuja. Tytöllä oli pehmeännäköinen ote ratsastukseen, jonka ansioista Tumppu uskaltautui rentoutumaan jo vähän ajan päästä.
– Ota vaan sitten kevyttä ravia, ensin vain pitkillä sivuilla niin säästetään hevosen jalkoja ja tehdään samalla siirtymisharjoituksia. Ohjaa ei tarvitse käyttää niin paljoa siirtäessäsi takaisin käyntiin, istu vaan rohkeasti alas ja pidä vatsalihakset tiukkana. Hyvä, nyt näyttää jo paremmalta, jatka vaan ravia koko uraa pitkin ja tee vielä ympyröitä.
Tumppu alkoi hieman pyöristää selkäänsä ravissa, vaikkei peräänanto vielä ihan tyylipuhtaasti tullutkaan. Toiseen suuntaan ori näytti todella jäykältä, täytyisi taas keskittyä säännöllisempään treenaamiseen.
– Nyt voit hetkeksi antaa vapaan ohjan ja otetaan kohta vähän lisää harjoituksia. Tulkaa tähän keskiympyrälle ja väistätetään käynnissä takaosaa ulospäin ympyrän avoimilla sivuilla.
Kun Linnea ja Tumppu olivat hetken kävelleet, he tulivat ympyrälle ja aloitimme harjoituksen. Tumpulla oli viimeksi harjoiteltu väistöjä ja se tarjosi nyt innolla oppimaansa.
– Hienoa, kehu sitä! kehotin Tumpun tehdessä hyvän väistön sen jäykempään suuntaan. – Voit nyt siirtyä raviin ja anna sen ravata ihan rennosti tässä ympyrällä.
– Haluatko vielä kokeilla vähän laukkaa? kysyin Linnealta tämän ravatessa keskiympyrällä.
– Vaikka, Linnea vastasi.
– Okei istu alas harjoitusraviin ja tee selkeä puolipidäte. Voit samalla asettaa Tumppua ihan reilusti sisäänpäin. Nyt odota. Ja laukkapohkeet NYT!
Tumppu nosti laukan hieman haparoiden vaikeampaan suuntaansa, mutta laukka oli kuitenkin oikea ja pyöri loppujen lopuksi hyvin. Muutaman kierroksen jälkeen vaihdettiin suuntaa ja Tumppu sai laukata vielä parempaan suuntaansa.
– Hyyyväää, ota sitten rentoa kevyttä ravia koko uraa pitkin ja voit tehdä pari ympyrääkin sinne tänne.
Loppukäynneillä näytin Linnealle, kuinka ratsastan Tumppua oikein pitkälle eteen ja alas, mikä on tärkeää selkäjumien ehkäisyn kannalta. Lopulta Linnea ratsasti Tumpun kaartoon ja talutimme sen pikkutalliin.
– Kiitos hei tunnista, haluatko sä jotain korvausta? tyttö kysyi.
– Höpsis, sähän teit käytännössä mun työt, naurahdin. – Haluatko harjata sen vielä vai harjaanko mä?
– Voin harjata kyllä, Linnea vastasi ja vein sillä aikaa Tumpun varusteita paikoilleen.
Sanoin heipat Linnealle, joka lähti oriin harjattuaan kotiin ja menin karsinaan nakkaamaan vielä villaloimen Tumpun selkään. Ei se juurikaan hikinen ollut, mutta muodon vuoksi vain.
– Hei tulethan sä ylihuomenna loppiaisriehaan? Odelie pysäytti minut taluttaessani Tumppua tarhaan.
– Joo toki! Linnea ystävällisesti lämmittelikin oriin mulle jo valmiiksi, sanoin hymyillen.
Aamupäiväinen epäsosiaalisuusfiilis oli tipotiessään ja tunsin taas olevani lähes oma itseni. Kai jotenkin häpesin sitä, että olin piileskellyt niin pitkään poissa tallilta, vaikka tiesinkin, että Simoraan olisin aina tervetullut. Olinpa taas hölmö.
– Jaaha, ja koskas minä pääsen sinne selkään, Odelie huudahti esittäen muka loukkaantunutta.
– No vaikka heti huomenna, naurahdin. – Vai onko tässä nyt tallipaikka vaarassa mennä, jos ei omistajatar pääse tällä sekunnilla selkään?
– Koska mä saan ratsastaa Tumpulla? Jasonin kirkas ääni helähti Odelien selän takaa.
– Katos vaan Jason! Lempitallipoikani, mitä kuuluu? kysyin iloisesti.
Poika oli aina todellinen päivänpiristys smaragdinvihreine silmineen ja suorasanaisine kysymyksineen.
– Hyvää! Iivu on kehittynyt tosi paljon, me tähdätään nyt korkeelle, hän ilmoitti ylpeänä.
– Vau, ehkä mä uskallan istuttaa sut Tumppusenkin selkään joku päivä, sanoin ja iskin pojalle silmää.
– Jes! poika hehkutti ja hyppeli iloisesti kohti päätallia äitinsä edellä.
– Nähdään ylihuomenna, sanoin Odelielle ja heilautin kättäni.
– Juu nähdään, moimoi! nainen vastasi ja lähti Jasonin perässä päätalliin.
Vein oriin tarhaan ja riisuin siltä riimun päästä. Toivottavasti se ei pistäisi loimea ihan tuhannen päreiksi illan aikana. Palasin vielä pikkutalliin ja vaihdoin kaapista ottamani toppatakin siihen, joka minulla oli päälläni tullessani. Meinasin jo lähteä, mutta huomasin lantakasan Tumpun karsinassa ja päätin vielä pikaisesti siivota sen. Pikainen siivoaminen venyikin pikkutarkaksi karsinan puunaamiseksi ja lopulta pääsin autolle 20 minuuttia myöhässä. Honda hädin tuskin käynnistyi pakkasen takia, joka näytti kiristyvän kiristymistään. Miten sitä huomenna tarkenisi edes tulla tallille?
Voi Hanne sinua raukkaa. Pikkutallissa on kieltämättä välillä aika yksinäistä, mutta tosihan tuo on, että kannattaa noi orit vaan mahdollisuuksien tullessa pitää erossa tammoista, ettei koko meidän arki tallilla mene sekaisin. Onneksi on tietty oivia mahdollisuuksia päästä isossa tallissa käymään, kuten varusteiden vieminen sinne ja vähän kieltämättä alkaa satulahuoneesta loppua tila, kun Tumpun tavaroita sinne ilmestyy aina vähän väliä (; Onhan siinä toki hyvätkin puolet pelkän seuran lisäksi! Kuten Linnea tässä meille tämä iloisen asian esittelikin. varusteet isossa tallissa tulee kyllä jonkun muun toimesta hyvin helposti puhtaaksi, jos ei muiden tallilaisten, niin ainakin minä olen sellainen kuhea niponipo mamma, etten kestä sotkua yhtään. Johtuukohan hormoneista. Tuli kyllä nyt todella ikävä hevosen selkään, kun kuulee muiden istuvan Tumpun selässä. Se on ihan meikäläisen unelmahevonen ja joku päivä minä vielä omin sen itselleni. Hahah, ehkä vaan elän ylpeänä, että poju asuu meillä Simorassa ja saan ihastella sitä aina omilla tallivuoroilani.
No mutta voihan, kyllä meitä kaikkia aina välillä laiskottaa ja onhan se ihan helpottavaa kuulla, jos joku muu on valmis hyppäämään hevosen selkään juuri silloin kuin se ei itseään hotsittaisi yhtään. Linnea on varmasti kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja kieltämättä uskaltaisi pistää sen tytön kenen tahansa hevsen selkään, sellainen upea vekkulihan hän on. Luojan kiitos kaikki sujui ongelmitta ja pääsitte kaikki ehjänä talliin. Ei saa syyllistää, sillä viime aikoina sitä on ollut ihan ylimaalisen herkkä : D Täytyy myös antaa sinulle suuret kehut siitä, miten jaksat aina olla niin kovin ystävällinen Jasonille, se poika iokein ihailee sinua ja Tumppua, ehkä tuleisuudessa toi poika pääseekin nousemaan Tumpun selkään, annetaan Jasonin vaan ensin vielä harjoitella vähän enemmän tuon Iivun kanssa. Ihanaa tunnelmallista tarinaa taas kerran sinulta. Olet todella hyvä kirjoittaja ja aina on tarinasi oikein odottamisen arvoisia. Seuraavaa seikkailua taas odotellessa (; - Odelie
Ruby, maksut julkaistaan tapahtuman tai valmennuksen omaan topaan, mutta tosiaan myös päikkyyn voi laittaa 
