Kevättä kohti kylki edellä
tiistai 16. maaliskuuta 2017
Keväinen aurinko paistoi täysin pilvettömältä taivaalta ja ilma tuntui jo melko lämpimältä. Kevät taisi olla tuloillaan, ja syytä olikin, olihan jo toukokuun puoliväli. Eetu käveli reippaasti eteenpäin leveällä hiekkatiellä ja käänteli uteliaana korviaan kevään äänten suuntaan. Olimme tehneet pitkän ja reippaan maastoretken kummankin mielenvirkistykseksi ja kesäloman alkamisen kunniaksi. Viimeisetkin tentit oli selätetty, ja kesätyötkin alkaisivat vasta juhannuksen jälkeen. Maiskautin Eetun raviin ja nautin viileästä tuulesta kasvoillani. Sadan metrin jälkeen ori päätti kuitenkin, ettei ravi ollut sille tarpeeksi reipas askellaji, vaan teki iloisen sivuloikan ja pyrähti laukkaan. Tavallisesti en olisi ollut kiemurtelusta moksiskaan, mutta olin juuri korjailemassa toista jalustinta paremmin jalkaani, eikä keskittymiseni ollut täydellisesti hevosessa. Niimpä horjahdin halaamaan Eetun kaulaa jalustinten luiskahtaessa pois jaloista.
Muutaman askeleen ajan yritin epätoivoisesti roikkua laukkaavan orin kaulalla, mutta hyvin nopeasti otteeni lipesi ja mätkähdin kyljelleni kovalle hiekkatielle. Eetu nelisti innoissaan tietä pitkin nauttien vapaudestaan. Kylkeäni pidellen punnersin itseni ylös ja lähdin hölkkäämään hevosen perään. Se meni sentään tallin suuntaan, hyvällä tuurilla se palaisi Simoran pihaan ja suunnistaisi ruokakipoille. Onneksi tällä suunnalla ei ollut ainakaan autoteitä, sillä minulla oli pienet epäilykseni Eetun itsesuojeluvaiston suhteen. Pudistelin hiekkaa vaatteistani ja tarkistin nopeasti käteni ja kylkeni haavojen varalta. Mitään näkyvää en huomannut, mutta kylki tuntui aralta. Kaivoin puhelimeni esiin ratsastushousujen taskusta ja valitsin Odelien numeron.
Turhauttavan monen tuuttauksen jälkeen nainen vihdoin vastasi puhelimeen.
- Noh, tuliko jo ikävä? Odelie kysyi. Saatoin kuvitella naisen virnistävän.
- Eetulle ainakin, se nimittäin otti ja lähti jättäen mut syleilemään tienpintaa, puuskahdin.
- Mitä? Ootko kunnossa? Odelien ääni muuttui hilpeästä huolestuneeksi.
- Hengissä ollaan, mitä nyt kylki otti vähän osumaa, tyynnyttelin. - Eetusta sen sijaan en tiedä, se lähti kovaa vauhtia sinne tallin suuntaan, että jos viitsisit päivystää tuleeko se sinne.
- Tottakai! nainen vastasi. - Hanne on just lähdössä Tumpun kanssa maastoon, sanon sillekin että pitää silmänsä auki.
Jo muutaman minuutin kävelyn jälkeen kylkeäni vihloi ikävästi ja vanhat ratsastuskenkäni alkoivat hiertää ikävästi kantapäästä. Niitä ei selvästikään oltu tarkoitettu kävelykengiksi, vaikka eivät ne tosin ratsastukseenkaan maailman parhaat jalkineet olleet. Päätin mielessäni heittää ne pois heti kun vain pääsisin takaisin tallille. Hiekkatie haarautui pian kahdeksi pienemmäksi tieksi ja hetken aikaa arvoin, kumpaan suuntaan jatkaisin. Pitäydyin kuitenkin päätelmässäni mennä suoraan takaisin tallille, joten käännyin oikealle. Ratsain taitettu matka tuntui yllättävän pitkältä kävellen, ja moneen otteeseen toivoin, että Eetu olisi jäänyt johonkin odottamaan minua. Vaan tuskimpa ori oli malttanut, sen verran innoissaan se oli takaisin päin lähtenyt.
- Eetu tuli just tähän pihaan, Danni on viemässä sitä sisälle, Odelien ääni kuului puhelimen toisesta päästä vastattuani siihen. Suuri helpotuksen tunne valtasi minut, enkä ollut edes tajunnut stressaavani asiaa näin paljon.
- Hyvä kuulla! iloitsin. Huomasin Simoran maneesin pilkottavan puiden takaa. - Mä olen kans kohta siellä.
- Hyvä juttu, mä laitan sulle kahvia tulemaan, Odelie tarjoutui, ja jatkoi sitten vähän pahoittelevalla äänellä: - Eetulta muuten puuttui toisesta etusesta suoja, se on varmaan tippunut johonkin matkalle.
- Eikä, ne oli vielä ihan uudet! huokaisin, mutta harmistustus oli vähäinen verrattuna helpotukseen siitä, että hevonen oli kunnossa.
- Ei kyllä osunut silmään tässä matkalla, ehkä se on rymynnyt jossain metsikössä, pohdiskelin.
Olin likainen ja väsyneen näköinen saapuessani talliin. Danni puuhasteli käytävällä Eetun ympärillä. Orilta oli jo ehditty riisua kaikki varusteet, mistä olin ainoastaan kiitollinen, sillä voimani tuntuivat olevan aivan lopussa.
- Hei kiitos, huikkasin Dannille, joka kääntyi ja nyökkäsi.
- Tottakai. Ootko kunnossa? nainen kysyi.
- Joo, suurin piirtein, hymähdin ja vilkaisin oleskeluhuoneeseen vievien portaiden suuntaan. - Onko Ode ylhäällä?
Danni nyökkäsi jälleen. - On se. Vienkö Eetun ulos?
- Vie vaan, kiitos, ja tuu sen jälkeen kahvittelemaan, vastasin hymyillen.
Odelie seisoskeli oleskeluhuoneen kahvinkeittimen luona, ja käänsi katseen salamana minuun astellessani sisään. Nainen katsoi minua arvioivasti.
- Ootko varma, ettei se koni heittänyt sua johonkin kuralammikkoon? Odelie tiedusteli kulmiaan kurtistaen. - Muistelisin nimittäin ettei toi sun paita ollut ruskea, kun sä lähdit päivällä.
- No joo, en tiedä mikä idea oli laittaa valkoinen paita tallille, naurahdin ja hyppäsin istumaan sohvalle. Olin jo lähes unohtanut tömäyksen saaneen kylkeni, kunnes se muistutti minua pistävästi. Irvistin kivusta.
- Onko sun kylki noin kipeä? Odelie kysyi huolestuneena huomattuaan ilmeilyni saman tien. Hän kaatoi kahvia ja maitoa kahteen kuppiin, lisäsi toiseen reilusti sokeria ja tuli istumaan sohvalle ojentaen toisen kupin minulle.
- Ei tää oo niin paha, vähättelin kipua. - Varmaan menee itestään ohi.
Odelie katsoi minua tuimasti. - Mun mielestä sun pitäisi käydä näyttämässä sitä.
Vastasin Odelien tuijotukseen, mutta tiesin vastaväitteiden olevan turhia.
- Joo, mä käyn.
Danni ilmestyi myös pian oleskeluhuoneeseen ja sainkin kerrata maastoreissun loppupuolen tapahtumat kaksikolle. Kun maastoäksidentistä ei kellään enää ollut sanottavaa, kyselimme hieman Dannilta, miten hän oli viihtynyt Simorassa.
- Freda vaikuttaa tosi sympaattiselta tapaukselta, vähän tulee mun entinen hevonen Mortti mieleen, hymähdin ja muistelin lämmöllä erinäisiä kujeita, joita rautias puoliverinen oli aikoinaan aiheuttanut.
- Simora vaikuttaa meille kyllä oikeen sopivalta paikalta, Danni hymyili.
Istuimme oleskeluhuoneessa vielä hyvän tovin kunnes kaikki kahvi oli loppunut pannusta ja Odelien oli aika hakea kaksoset päivähoidosta.
/On kyllä kunnia saada suorittaa kanssasi tätä isosiskollista roolia ja pitää huolta että edelleen nykypäivänäkin pidät itsestäsi huolta : D Tollasissa tapauksissa voi katso sattua pahasti ja kävi hyvä tuuri että kaikki selvisi pelkällä säikähdyksellä ja Eetu palasi kotiin. Ihanaa aktiivisuutta sinulta lun kirjoittelet ja Eetukin saa nyt niin paljon huomiota että voi toista onnellista <3 - Odelie/