Tallipäiväkirja 2010 - 2011

[Odelie]

Odelien ja henkilökunnan toitailut tulee tänne. Myös muu tallihenkilökunta on tervetullut kirjustamaan tänne.

[Odelie]

12.10.2010 // Aatteita

Tallin pihalla alkoiolla jo jonkinverran elämää. Nuoret ravurit olivat vihdoin päässeet muutamaan talliin ja myös länkkärit olivat löytäneet tiensä talliin. Joli hirnahteli rakkaalleen ja Ed käyskenteli levottomana pihatossa ja kaverinsa Ray luimisteli ravoittavasti,se ei ilmeisesti tykännyt että toinen ori viekotteli sen tallin tyttöjä. Oli jo pimeää, mutta Ben astui välinpitämättömästi ulos talosta, veljentytär perässään. Oli ilmiselvää, että tyttö ei ollut ainakaan menossa tallille, sillä hän oli pukeutunut hienosti. Ben vain mulkaisi auton suuntaan, joka oli tullut tyttöä hakemaan.

Ben avasi tallin oven, valot olivat edelleen päällä, hänhän oli iltatallia tulossa tekemään. Hän kirosi hiljaa, kuinka Dean oli paennut jo päivällä paikalta ja Odelie hypiskeli edelleen Amerikassa sen Anderssonin pojan perässä. Se sai Benin veren kiehumaan. Hänen olisi tehnyt mieli lyödä seinää ja kirota, mutta hän tyytyi nappaamaan vauhdilla riimunnarut ja lähti tarhoille. Onnekseen myös Meg tuli apuun.
- Hae sinä se uusi tulokas ja se musta ori, saan hoidettua sen kääpiöponin ja kumppanit, Ben tokaisi lyhyesti.
- Selvä, Meg nyökkäsi nopeasti ja katosi sitten illan pimeyteen. Ben kiitti vain luojaa,että hänellä oli Meg arvokkaana apuna, muuten hän ei millään jaksaisi hoitaa tallia, ei yksin, eikä Deanin kanssa. Kyllähän Ben sen myönsi, että Dean oli vasta nuori pojankoltiainen, mutta vastuuta elämästä oli aina otettava.

***

Tuo ihmeellisen pieni kääpiöponi tuijotti Beniä tuimasti, se ei olisi halunnut vielä sisälle, mutta tuolta karvaiselta otukselta ei kysytty sitten mitään. Ben pujotti huolettomasti riimun ponille päähän ja maiskautti sen liikkeelee. Onnekas poni sai viettää omaa aikaansa minitarhassa ilman muita häiriköitä. Pullea poni seurasi kuuliaisesti perässä, vaikka se yrittikin napata muutaman ruohonkorren mukaansa. Kake käveli hitaasti lyllertäen, joka sai Benin hieman hermostumaan. Mies maiskautti äänekkäästi, mutta mitään ei tapahtunut.
- Varoitan sinua koira, Ben murahti ja nykäisi riimunnarusta. Laiskasti Kake nytkähti eteenpäin, mutta käveli sentään reippaammin. Heti kun Ben saiponin sisälle hän kirosi ääneen. Silloin hänen puhelimensa soi.

- Ben, hän murahti puhelimeen.
- Jolin lääkitys, kuului puhelimesta.
- Milloin opit luottamaan minuun Odelie? Ben mutisi puhelimeen ja lähti taas ulos tallista.
- Heti kun kaikki menee niinkuin pitäkin Benjamin, Odelie vastasi huvittuneella äänellä.
- Odelie Elisabeth, käytöstavat nuori neiti, Ben oli ärtynyt.
- Hyvä on hyvä on, halusin vain ilmoittaa että olen tulossa takaisin kahden viikon kuluttua, Odelie sanoi ja kikatti loppuun. Ben kirosi mielessään, tietenkin se Andersson taas kiusasi hänen siskontyttöään.
- Vihdoin, Ben kiristeli hampaitaan, kunnes puhelu katkesi.

Ben oli vihainen, puheluoli pilannut hänen päivänsä totaalisesti, kuitenkin hän teki sen mitä hänen kuuluikin tehdä. Hän toi hevosia sisälle, pyrki siihen, ettei purkaisi turhautumistaan ainakaan hevosiin. Ehkä hän oli vain katkera, mutta edes ajatus,että Elias oli Richardin lapsi sai Benin veren kiehumaan yli, korvista savusi. Taas hän sivutti ajatuksen ja keskittyi taluttamaan hermostunutta Jolia. Tamma tuijotti jonnekkin tyhjyyteen ja hirnahteli hiljaa. Vielä oli mahdollisuus astua tamma, ennenkuin kesä olisi ohi, sai nähdä minkä päätöksen Odelie tekisi tässä muutaman viikon kuluessa.

***

Kauraa, kivennäisiä, valkuaislisiä, rehuja rehuja rehuja. Benin ajatukset olivat sekaisin, hän ei pystynyt keskittymään mitä ruokaa kenellekkin tuli, joten hän tyytyi tuijottamaan muistilappuja tyhjällä katseella. Ne eivät vain millään takertuneet hänen päähänsä. Jokainen sana oli hänelle yhtä tyhjänpäällä. Lopulta hän taas yritti vaikerrellen onnistua laittamaan ruokia. Että varsojenkin ruokkiminen osasi olla puuduttavaa.
Mies laahusti ulos rehulasta ja heilutteli sankoja tiedotukseksi hevosille. Kaikkien korvat nousivat kiinnostuksesta pystyyn ja Shot hörähteli malttamattomana. Vimppu kiersi karsinaa ja hirnahti kimeästi muutaman kerran. Se oli siis ilmeisesti hieman lellitelty lapsi, mutta niinhän olivat kaikki varsat, jos omistaja sattui olemaan nainen.
- Odota tai ei tipu mitään, Ben ärähti Kakelle, joka yritti komentaa Beniä toimimaan nopeammin.

Kun heinät olivat vielä jaettu Ben huokaisi syvään. Työt olivat tehty tältä päivältä tehty, ainoastaan hänen tulisi enään lääkitä se hermoheikko tamma, joka osasi järjestää joka ilta suuremmoisen shown. Siitä välittämättä Ben astuitalliin ja katseli hetken tuimalla ilmeellä ruokaansa syövää Jolia. Jolin korvat liikuskelivat uteliaana, mutta sen silmissä paistoi edelleen pieni epäilys.
- Aivan tyttö, tänään ei mikään hyvä päivä ollutkaan, Ben puuskahti. - Paljon kiukuttelevia teinejä, nuorta rakkautta ja töitä.
Ben puhui hevoselle, kuin se olisikin ymmärtänyt jotain. Ajatukset nuoresta hempeydestä saivat Beninkin voimaan pahoin. Hän pudisti päätään ja lääkitsi nopeasti Jolin. Tamma katseli kauhistuneena miehen perään, kun arvaamattomasti Ben vain astui sisään ja pilleri oli jo suussa.
Rennosti hyräillen Ben laittoi valot kiinni ja sulki tallista valot. Ilta näytti kauniilta, kun tallin valot eivät peittäneet sitä kaikkea kirkautta.
- Huomenna uudestaan.

Ben

[Odelie]

20.10.2010 // Kotona taas

Astuin lentokentän ovesta ulos. Kylmä viima ympäröi minut ja hengitin ihanaa Suomen ilmaa sisääni. Loppuje n lopuksi mikään eitulisi koskaan voittamaan tuota tummansinistä taivasta, vihertäviä puita, kiirehtiviä ihmisiä, jotka todella säntäilivät joka paikkaan. Eikä mikään tulisi korjaamaan noita autoja. Sinisiä, punasia, mustia, vihreitä, harmaita ja valkoisia, yksi kultainenkin. Ja ilma, se ei ollut liian kuiva, eikä liian kostea, se oli juuri sopiva. Hiekka ei pöllynnyt suuhun, mutta myös ilkeä kostea pysyi poissa. Ah, kuinka rakastinkaan tätä. Vilkuilin ympärilleni ja yritin löytää tuttua autoa lentokentän pihamaalta. Sininen, tummansininen, punainen, tummanpunainen, tummanpuneinen, tuttu musta Audi, autot, ainut jossa Deanilla oli jotain tyylitajua.

Pieni hymy levisi huulilleni, kun auto kaarsi Simoran pihaan. Herttua ja tämä uusi asukas, tuo ylisuloinen torinhevos varsa tuijottivat vierekkäin oritarhasta autoa. Molemmilla oli ylisuloinen ilme ja minun olisi tehnyt mieli vain suukottaa molemmat pilalle. Tyydyin kuitenkin astumaan ulos autosta ja haistamaan ihanaa talli ilmaa. Kaikki tuntui taivaalliselta, kun oli viettänyt reilun kuukauden sairaalapölyssä.
Kaikki näytti olevan ennallaan. Päärakennus ei ollut muuttunut yhtään, iso talli oli aivan samannäköinen kuin ennenkin. Ainoastaan pikkutallista näki, kuinkasinne oli tullut elämää. Ai että kuinka kaipasinkaan hevosiani. Tuskin maltoin odottaa, että pääsisin taas tallihommiin. En ehtinyt kuin räpäyttää silmiäni kun joku rutisti minua kuolettavasti.
- Ode, tiätsä sua on niin kaivattu tänne, kaikki on vaa onnistunu kiukuttelee mulle ja se sun setäski on näyttänyt niin nyrpeetä naamaa..
- Krhm, tytön takaa kuului ääni.
- Oi Ben, et arvaakkaan kuinka paljon sua on kaivattu, hymyilin iloisesti ja halasin setääni.
- Hyvähän sinun on sanoa kun siellä And.. pistin käteni Benin suun eteen.

- Ja ketään ei kiinnosta, ilmoitin kylmästi, joka sai jopa setäni vaikenemaan. - Tules Soneü, mä oon niin pitkään halunnut lähteä Kukan kanssa radalle.
- Kukan? Se on kuule tosi ärsyttävä, maastossakin, Soneü selosti.
Ahaa, se tarkoitti siis sitä, että Ben oli onnistunut työllistämään muitakin tallilla pyörijöitä. Tervehdin ohikulkevaa vegasia. Oli uskomatonta kuvitella että niin lyhyessä ajassa talliin oli tullut taas elämää. Eihän sitä vielä paljon ollut, mutta senverran kuitenkin että sitä saatiin pyöritettyä. Pikkutallissa kolmet uteliaat korvat tuijottivat minua, samaten silmät. Suukotin jokaisen turpaa, Kaisan, Kukan ja Ivon. Ivo pärskähti, kuin ei olisi pitänyt tästä naisen hellästä suudelmasta.
- Ei sitte, tuhahdin ja lähdin hakemaan valjita.
- Viittitko hakee kahet kärryt? Katsahdin Soneüta.
- Kuka sitä toista muka ajaa? Soneü kysyi, äänestä kuului pientä viattomuutta.
Käänsin katseeni hitaasti ja tuijotin tyttöä murhaavasti. Soneü lähti oitis hakemaan kärryjä, kun otin Kukan ja Ivon käytävälle. Tahtoisin ehdottomasti kokeilla Kukaa, jotn Soneåu saisi tyytyä Ivon tasaiseen menoon. Tartuin harjaan reippaasti ja aloin sukimaan uteliasta tammaa.

***

Kukka tanssahteli, kirjaimellisesti tanssahteli eteenpäin, kun edellä kulkevaIvo taas pyrki kulkemaan mahdollisimman lujaa. Hermojani kiristi, mieleni olisi tehnyt mieli raivota hevoselle, mutta minkäs nuorelle varsalle voi. Kiristelin hampaitani ja maiskutin sitä eteenpäin. Lopulta Kukka tyytyi vain kulkemaan eteenpäin.
- Etiäppäin typerys, ärähdin tammalle, kun se taas yritti lähteä luomaan omaa showtaan.
- Kai sä nyt saat sen lapses kurissa pidettyä, Soneü hidasti vähän Ivoa.
- Tottakai, sillä nytvaan näyttää olevan energiaa, murahdin,ei ollut hyvä aloitus illalle tämä ei.
Vihdoin radalla. Artsin ravitalli näytti lähes autiolta, ainoastaan kahviossa kajasti valot, kuka lienee sielläolikaan ja mitä tekemässä En jasanut välittää. Käänsin vain Kukan radalle ja käskin sen täyteen vauhtiin. Tamma pärskähti tyytyväisenä ja pinkoi minkä jaloistaan pääsi. Soneüjohti meitä rennosti, mutta pienoisen suomiputen jaloista ei lähtenyt yhtä paljon vauhtia kun hurjan lämminverisen.

Kukasta tihkui hiki. Emme olleet ehtineet olla edes pitkään radalla. Heilautin Soneülle kättä merkiksi. Olisi aika lähteä, ennenkuin kuluttaisin nuoren suomiputen aivan loppuun. Olihan Ivokin alkanut jo vähän hikoilla, mutta Kukka oli huomattavasti väsyneempi kuin vanhempi ystävänsä.
Onnekseni alkoi tihkuttamaan ja kylmä tuuli puhalsi vaatteiden läpi. Värähdin ja maiskautin Kukan taas hölkkään. Tälläkertaa Soneü hidasti Ivon meidän taakse. Juuri raviradalta pois kääntyessäni Artsi astui kahviosta ulos ja kuulin vaimeaa hämmentynyttä kiroamista. Ajaessani miehen ohi väläytin kiitollisen hymyn j jatkoin sitten huolettomana matkaa.
- Millos se sun suuri ihastus sieltä maailmalta saapuu? Soneü uteli ja ajoi rinnalleni.
- Heti kun saan ensin selitettyä kaiken hänen pikkusiskolleen, virnistin vahingoniloisesti.
- Ootko varma että Meg haluaa kuulla?
- Tiedän tarkalleen että ei todellakaan, ja siksi siitä tuleekin hauskaa, naurahdin ja annoin Kukan kävellä loppu matkan talliin.

Ilta alkoi näkyä jo pahemmin. imeys laskeutui kun verhona, enkä enään nähnyt metsätiellä paljoa eteeni. Tunsin kuitenkin reitin, liiankin hyvin, joten kotiin pääseminen ei ollut mikään ongelma. Puiden takaa valot kajastivat jo ja ohjailivat minua kulkemaan mutkikasta tietä. Vihdoin pääsimme tasaisemmalle tielle, että kun pitikin lähteä kiertämään. Pihalla seisoi joku, itseasiasssa toinenkin. Osasin heti arvata ketkä. Ajoin aivan Deanin eteen ja heitin ohjat hänelle. Poika katsoi minua hämillään, joten virnistin Deanille vain vahingoniloisesti.
- Muista kylmätä sen jalat ja laittaa takajalkoihin kääreet yöks, selostin nopeasti.
- Mutta mikset voi hoitaa sitä ite? Dean kysyi ärsyyntyneenä.
- Koska mulla on vähän tietoja jaettavana Megin kanssa, vai haluatko säkin kuulla kuinka Elias..
- Okei, oon menossa, poika lähti vetämään vastentahtoista Kukkaa perässään.

Odelie&Kukka

[Odelie]

07.12.2010 // Mietiskelyä

Katselin ulos ikkunasta haikeana. En tiennyt mikä minua vaivasi, mutta minua ahdisti jatkuvasti. Yleensä pelkkä suruun syöminen oli auttanut, mutta nyt ei sekään. Minulla ei ollut voimia tehdä oikein mitään, mutta en voisi antaa itseni hyytyäkkään, varsinkaan nyt kun piti olla edustamassa asiakas palvelua. Ajattelin edellis iltaa, jolloin tunne oli vain pahentunut. Heti kun muut tulivat sisään, olin lukittautunut huoneeseeni ja tuijottanut seinää koko illan. Syvä kateus kaiveri sisälläni, ahdistus, pelko, väsymys, nämä kaikki tunteet painoivat päälleni kuin myrsky. Ajattelemattakaan vahvimmista aatteistani, nimittäin vihasta ja ärtyneisyydestä. Jokin siis kaiversi sisintäni, mutta en halunnut tiedostaa itselleni mikä se oli ja miksi se oli juuri se. Purin hampaani yhteen.

Ben seisoi kentällä ja liinan päässä laukkasi hänen malttamaton ja sähäkkä orinsa Rex. Ori ei pitänyt kylmästä ilmasta lainkaan, eikä varsinkaan talvikarvan kasvatuksesta, mutta silti se pärski riemuissaan ja kiihdytti laukkaa niin, että malttamattomuus sai setäni jo ärsyyntymään. Kuinka kaunis Rex olikaan. Kiiltävä musta karva, tummat viisaat silmät ja komea rakenne, mutta kaikkea sitä ylväyttä korosti söpö valkoinen turpapilkku. Rex ei tiennyt maailman pahoista asioista mitään. Hevosen ei tarvinnut kärsiä tuskasta, rakkaudesta tai ahdistuksesta, sen tuntemukset olivat koottu paljon pienempiin osiin. Huono päivä, hyvä päivä, kipu ja muutama yksittäinen luonteenpiirre. Naistenkin naamoja sen ei tarvinnut katsella kuin muutaman päivän ja seuraavana päivänä tamma oli toisella puolella maata, taas kerran.

Käänsin katseeni Ediin. Tuo upea paint ori oli joskus ollut minun, ei enään, mutta joskus oli. Uskomattoman luonteen se omasi, hauskoja piirteitä, vähän ärsyttävämpiäkin, sen todisti Meg joka jatkuvasti nyki orin riimunnarua. Ed oli elämäniloinen kaveri. Se tuskin tiesi mitä kipu sydämmessä oli, mutta jossain asiassa se sentässamastui minuun. Se rakasti.
Joli. Nuoruudesta astise oli elänyt Edin kanssa kaikkialla. Niillä oli lukemattomia, tai no neljä, yhteistä varsaa ja vain siksi, että kahdesta niin kauniista tuli jotain uskomatonta. Jolin itsepintainen yritys ajaa ihmiset pois ja Edin mahtava ulkomuoto ja hölmö käyttäytyminen. Huokaisin. Ne hevoset todella rakastivat toisiansa, voiko siihen edes uskoa, en tiedä, mutta minä vain tunsin sen, heidän rakkautensa oli jotain erityislaatuista. Joka aamu kun Joli tuli tallista ulos, ne tervehtivät toisiansa hirnahtamalla. Joka ikinen päivä, kun Joli ei kärsinyt kiimasta, ne saivat rapsutella toisiansa viereisistä tarhoista, todellinen vanha aviopari.

Käänsin katseeni nuoreen yksityiseen Vimpeliin. Hölmö torinhevosori ei tiennyt todellakaan maailman suurista tapahtumista, se vain tuijotti suloisilla silmillään eteenpäin ja havahti jokaista liikettä pusikossa. Oikein persoonallinen tapaus, juuri minun makuuni. Olin seuraillut aikani, kuinka Vimpel ja Vegasi olivat tähdänneet kohti ratsu uraa ja kuinka Vegasilla oli mennyt hermot hevosen kanssa vaikka kuinka monesti. Hymähdin ja hymyilin hieman. Muistelin omia kaikkia varsa kokemuksiani. Oli suorastaan uskomatonta nähdä kuinka oma varsa kasvoi ja kuinka siitä kehittyi iso hevonen. Kuin oma lapsi. Jostain syystä olin kiintynyt kovin tuohon Vimpeliin. Se omasi joitain niin suloisia ja uskomattomia piirteitä itsessään. Senkatse utsui aina silittelemään ja ties kuinka monesti olin sille salaa porkkanaa syöttänyt. Toivottavasti Vegasi ei tajuisi Vimpelin ison mahan olevan minun tekosiani.

Shot. Tuon mustan orin olin tuntenut ties kuinka monta vuotta. Aina se jaksoi näyttää ihan samalta kuin ennenkin. Huomasi kuintenkin, että ikä oli tuonut sillekkin viisautta. Se suorastaan säteili kokemusta ja pelottomuutta. Toisin kuin sen vieressä seisova nuori Mortti. Mortti oli minulle uusi tuttavuus, olihan se vielä niin nuori. En ollut paassyt tutustumaan siihen lähemmin, mutta se vaikutti oivalta persoonalta. Sen hölmistynyt katse sulatti kylmääkin sydäntä, mutta sen maltavan lennokkaat liikkeet olivat sitäkin kauniimpia. Se muistutti minua siitä, että pian itselleni muuttaisi taas uusi hevonen. Nuori ja lupaava suomenpuoliveritamma, joka olisi puolisisar Mortille. Suorastaan kauniita nuo lapset.

Lopulta katseeni kohtasi omat suomenhevoseni. Nuoret ja hieman vanhemmat ravurit olivat aivan toista maata rakkaiden ratsujeni kanssa. Herttua, joka oli erittäin lupaava juoksia oli osoittanut minulle jo monesti kuinka paljoon se pystyi. Se omasi mallikkaat käyttäytymistavat ja upean imagon. Se kuitenkin piti myös kaikenlaisten pelottavien asioiden kyttäämisestä, se sattui, viilti sydämmestäni taas haavan auki.
Kaisa ja Siiri mussuttivat rinnakkain heinää, ne olivat olleet parhaat ystävykset siitä lähtien kuin toinen tammoista oli saapunut. Niiden kemiat vain kohtasivat ja jo muutamassa viikossa ne olivat kuin parhaat ystävykset.
Mikään ei voinut kuitenkaan sattua niin paljon kuin, Kukka. Tuo yksinään tarhaa ympäri ravaava tamma tuntui olevan kokoajan vauhdissa. Siitä löytyi energiaa milloin sitä tarvittiin, mutta sen silmistä heijastui kaipuu, kuin se kaipaisi jotain, joka siltä oli viety pois. Kuitenkin se oli luonteeltaan villi sielu, se rakasti pukittelemista, kovaa menemistä, kuin se ei osaisi asettua aloilleen koskaan. Kun vilkaisin tuota kaunista punarautiasta päin näin peilikuvani, tamma oli juuri niinkuin minä.

Kuulin kuinka ulkona auton ovi pamahti kiinni. Käänsin äkkiä katseeni siihen suuntaan ja silmäni kapenivat viiruksi. Elias. Tuo Megin isoveli, niin komea, niin kutsuva ja omasi nuo taianomaiset kirkkaan vihreät silmät. Suljin silmäni hetkeksi, mutta en voinut pitää niitä hetkeäkään kiinni. Kyyneleet kihosivat silmiini kuin katsoin miestä. Amerikassa olimme tehneet kaikenlaista luvatonta, mitä nyt sairaalassa kehtasi, mutta kun kesken suutelon miehen täti oli yllättänyt meidät,häpä oli vallanut sieluni kokonaan. Jopa pelkästään Eliaksen katseleminen tekipahaa, tunsin olevani syyllinen maailman suurimpaan rikokseen. Siksi pakoilen häntä, en ole valmis, en tässä tilassa tapaamaan tuota miestä. En vielä. Tarvitsen aikaa, vaikka haluaisinkin vain painautua hänen lähellensä ja tuntea sen rauhoittavan tuoksun ja kosketuksen. Halusin hänet lähelleni, mutta pelkäsin juuri sitä enemmän kuin mitään muuta. Ahdistus vieri taas sisääni ja istahdin alas nojatuolille. Halasin jalkojani tiukasti ja tuijotin kelloaseinällä. Sekuntiviisari liikkui liian hitaasti eteenpäin. Se ahdisti, tunsin kuinka kurkkua kuivasi, miten kyyneleet kihosivat silmiini ja kyynel vieri poskeani pitkin.Se tipahti polvelleni ja imeytyi pehmeään yöpuvun kankaaseen. Miksi tunnen näin, mitä tämä on, milloin tämä loppuu, miksei kukaan auta?

Odelie

[Odelie]

09.12.2010 // Aamutallia

- Annat Edille kaksi litraa kauraa, muista kivennäiset ja lisää muutama porkkana sekaan, että ruoka maittaa paremmin ja anna sille puolikas omena, se teki hyvää työtä eilen, Ben selosti tasapaksulla tylsällä äänellään.
- Vain puolikas omena, voi hevos parka, huokaisin.
Ben mulkaisi minua varoittavasti, joten jätin loput ajatukseni sanomatta. Olihan se totta että puolikas omena oli erittäin anteliasta sedältäni. Rexin aamuruokinnan muistin ulkoa, joten sekoittelin kivennisiä kaurojen sekaan orin omaan mustaan ämpäriin. Edillä oli harmaa äpäri, ihan kuin ne olisi jotenkin hevosen värin mukaan hankittu. Kävellessäni pihatolle, huomasin Rosien, joka oli vihdoin päässyt ylös sängystään. Meg oli lähtenyt aamusta aikoja sitten veljensä mukaan, joten tallissa olisi vain minä, Ben ja Rosiekin lähtisi pian uuden rakkaansa mukaan.
- Going out today with him? kysäisin nopeasti samalla kun tuonsin kahta innokasta oria pois tieltäni.
Ed hyppelehti malttamattomana ja yritti rynnätä ämpärille, mutta Rex suojeli hanakasti omaa ruokaansa ja ajoi hieman nuoremman orin pois. Molemmat mulkoilivat minua, kun kaadoin rauhassa ruoat kuppiin ja ohjasin orin omille eväilleen.
- Well. Yes, Rosie naurahti.
Sen huomasi. Tyttö oli laittautunut nätiksi ja siitä huolimatta rapsutteli hetken Ediä. Tuskin tuo heppapoika mitään valittaisi kun itsekkin tulisi varmasti tallivaatteet päällä serkkuani hakemaan. Lopulta Rosie lähti etsimään Beniä, ilmoittaakseen lähdöstä ja minä jäin yksin pikkutallin kanssa.

- Huomenta Joli, hymyilin aurinkoisesti tammalleni, joka kuljeksi jo malttamattomana karsinassaan.
- Tiedän että nyt on ruoka-aika, käyn sekoittamassa vain ruoat ja enköhän voi antaa sinulle ensin, sanoin ja samalla katosin satulahuoneeseen.
Ruokien sekoittaminen oli tylsintä puuhaa ikinä. Sekoitin Kukan annokseen vielä vehnää, se oli huomattavasti raskaammassa käytössä kuin muut suomenhevoseni, sillä sen rankka ura oli jo alkanut, toisin kuin muilla nuorillani. Jätin hetkeksi ruoat paikalleen. Tiesin että Siiri piti juottaa ennen syöttämistä, sillä tamma ei juonut tarpeeksi. Sekoitin veteen hieman melassia, että se maistuisi paremmin tammalle.
- Kas näin, tarjosin vesiastiaa Siirille, joka ahnaasti tunki turpansa makeaan veteen.
Katselin hymyillen, kuinka vesi hupeni ämpäristä nopeasti. Siiri ei kuitenkaan suostunut juomaan vettä loppuun,joten tarjosin loput Kaisalle, jokahyöri levottomasti ysävänsä vieressä. Lopulta palasin takaisin satulahuoneeseen jossa rehut olivat valmiina ämpäreissään. Nakkasin ne kouraani ja lähdin jakelemaan rehuja hevosille. Ensin minun oli annettava Jolille, sillä tamma ei malttanut odottaa vuoroaan sitten millään. Vasta kun Joli söi ahnaasti ruokaansa, vaikka hirmu hitaasti, pystyin jakamaan ruokia myös pulleille karvaponeillekkin ruokaa.

- Pistät tyttösi tammatarhaan nyt aamusta ja mistä Dollar ja Mortti samaan tarhaan, ne tulivat yllättävän hyvin toimeen. Shot rauhallisuuksissaan tulee hyvin toimeen itsekseen ja Neculain voit pistää yksinään sinne. Laita kuitenkin Shot ponitarhaan ja Neculai minitarhaan, shetlanninponi saa sitten myöhemmin illasta vielä juoksennella isommalla tarhalla, Ben selitti minulle ohjeita.
- Joli on ollut hieman levoton tässä lähiaikoina, joten laita se alatarhaan niin se saa olla siellä Edin seurassa, vanhahko mies tokaisi vielä lopulta, ennenkuinlähti itse aamukahville.
Kertasin vielä mielessäni mitä setäni oli äsken sanonut, ennenkuin palasin itsekkin sisälle. Hevosetsaisivat seistä tallissa sulattelemassa ruokaansa hetken, ennenkuin lähtisin kuskaamaan niitä ulos.
Helpottuneena tartuin kahvikuppiinja tein itselleni aamupalaa. Vatsani oli vaatinut minulta ruokaa jo heti herätessäni ja epätoivoisesti olin yrittänyt ruokkia nälkääni hevosten porkkanoilla. Syödessäni mietiskelin vielä hevosten liikuttamista tänään, Kukan kanssa kävisin radalla, jos saisin jonkun mukaan, myös Siiriolisi hyvä käyttää siellä. Herttuan kanssa meillä menisi hyvin maastossa ja tänään oli Kaisan vapaapäivä. Jolin ratsuttaisin illemmalla ja Ivo saisi tänään seisoskella karsinassaan siihen asti, kun Ben ehtisi sen kengittää. Uusille poneilllekkin pitäisijärjestää tilaa. Huokaisin syvään, liian paljon tekemistä, se tarkoitti taas kerran etten ehtisi tehdä muuta kuin töitä.

Maiskautin laiskasti Herttuaa liikkeelle. Se ei millään olisi halunnut mennä tarhaan, varsinkaan kun sille oli jouduttu laittaa ulkoloimi. Hevonen oli aloittanut talvikarvansakasvattamisen vähän liian myöhään ja nämä kitkerämmät pakkaset pakottivat sille loimen selkään, tykkäsi se siitä tai ei. Päästin sen ravailemaan tarhaan ja katselin hetken, kuinka ori muutti mieltään tylsästä loimesta ja pärskähteli tyytyväisenä tarhassa. Kuuntelin Jolin kimeää kirnuntaa alatarhassa, kaikki hevoset vaikuttivat olevan ylipirteällä päällä tänään. Oli totta ettätänään kärsittiin hieman kovemmista pakkasista, mutta korvia halkova huuto näin aamusta oli tuskaa. Ennen tamat tulisi heittää ulos ja sitten minua odottaisi taas kahdenkymmenen karsinan putsaus.
- Tules nyt Kukka, nykäisin tamman riimunnarusta ja innokkaana Kukka seurasiperässäni, se vetäisi kylmää talvi ilmaa sisäänsä ja hörähti pirteästi. Se taisi olla ainut hevoseni, joka seurasi reippaasti perässäni, eikä yrittänyt hidastella. Päästin sen tarhaan ja lähdin seuraavaksi hakemaan Siiriä ja Kaisaa. Niitä pystyi taluttamaan samaan aikaan, sillä parhaat kaverukset suorastaan rakastivat rinta rinnan kulkemista. Viheltelin kylmissäni,kun päästin tytötkin Kukan seuraksi tarhaan. Kaverukset suuntasivatsuoraan heinäkasalle, eivätkä liittyneet iloitsevat punarautiaanseuraan jokapukitteli pirteänä ja ravasi syvässä lumihangessa. Oli sentään joku täältä se elämäniloinen.

Katselin epätoivoisena talli, kun se karsinoiden siivoaminen tästä jotenkin puuttuisi. Vihasin aamutallejaja varsinkin niitä, jolloi jouduin työskentelemään Benin kanssa. Mies oli ällistyttävän pikkutarkka ja vaati jopa minulta niin suuria voimia,että välillä rukoilin sedältäni armoa polvillani. Mutta en tänään. Tänään suorittaisin työni kunnialla. Tartuin talikkoon ja katosin ensimmäiseen karsinaan. Kiitin onneani että Shot oli erittäin siis, mutta siitä huolimatta haravoin koko karsinan läpi. Ehkä vanhuus oli tuonut sillekkinorille järkeä päähän ja se osasi hoitaa tarpeensakiltistikahteen nurkkaan. Yritin tehdä työstä leppoisampaa viheltelemällä, mutta siitä ei meinannut tulla sitten mitään.
- Huomenta hyvä ystävä, Soneü astui talliin ja lauleskeli iPodinsa tahtiin iloisena.
Mulkaisin tyttöä tahtomatta ja nopeasti tuo minun ikäiseni tyttö hiljeni.
- Veit sitten Shot jo ulos? tyttö kysyin ja nyökkäsin nopeasti perään.
- No voihan hemmetti, mä kun ajattelin mennä sillä näin aamusta maastoon, Soneü huokaisi pettyneenä.
Kuitenkin nopeasti tytön ilme piristyi ja hän käänsi katseensa minuun. Nielaisin, sillä tiesin että sain taas kuulla tytöltä jopa jonkin pähkähullun idean.
- Lähde mun kanssa maastoon, tyttö ehdotti.
- Kenellä muka? narisin.
- No Herttualla vaikka, tuut kärryjen kanssa perässä niin Shotkin saa tutustua niihin pelottaviin kärryihin, Soneü yritti saada minuakin innostumaan ideasta.

Karnat olivat siivottu, olin saanut Soneü auttamaan minua kun olin lupautunut tulemaan hänen kanssaan maastoon. En vain voinut uskoa, ettäsuostuin lähtemään tuonne lumihankeen temmeltämään, mutta pakko kai se oli. Tarkastin vielä Herttuan jalat ja sidoin pintelit tiukasti orin etujalkoihin. Suoristin selkäni ja asetin sitten valjaat varovasti hevosen selkään. Herttua käänsi katseensa uteliaana minuun päin.
- Tiedän että sun pitäis saada olla ulkona, huokaisin, jossain vaiheessa kuitenkin hevosen pitäisi liikuntaa saada joten miksei nyt.
- Ootkos jo valmis? Soneükyseli tallinpihalla.
Istahdin laiskasti kärryihin ja annoi Herttuan kävellä ulos tallista. Säätelin vielä ohjia,sillä tiesin Herttuan kävelevänkuuliaisesti mustan orin perässä. Shotkin näyttisiltä, kuin kärryt olisivat sille tuttu juttu, eikä aikonut heittää ratsastajaansa selästään, ainakaan vielä.
- Ajattelin, et jos menisin tänäänSiirin kanssa radalle, Soneü ehdotti.
Tyttö ratsastirinnalleni ja se sai Herttuan kiihdyttämään vauhtia. Otin vahvan pidätteen vastaan ja annoin ohjien taas löystyä kun ori hidasti selvästi tahtiaan.
- Jos otat Siirin, niin mä tuun Kukan kanssa, huokaisin.
- Hienoa, vaikka Siirillä onkin jo aikamoinen maha, niin ei se kyllä avuhtia estä, Soneü rapsutteli Shottia samalla.
- Totta, siitä löytyykin yllättävää puhtia, en osannut ihan odottaa tommosia suorituksia siltäkään, mutten jaksaisi odottaakkaan enään, huokaisin ja siirsin Herttuan kevyeeseen hölkkään.

Odelie

[Odelie]

21.12.2010 // Lenkki

- Odotas nyt. Sä väität, että sä ratsastat tänään Edillä ja mä meen Jolilla? Meg toisti hitaasti varmaan kuudennen kerran.
- Niin, hymyilin pirteästi.
- Kuuntele tarkkaan Ode, minä ratsastan Jolilla, Meg toisti hitaasti.
- Niin, hymyilin pirteästi.
- Ja Odelie Elisabethini on seonnut? Meg kohotti kulmaansa.
- Niin, hymyilin pirteästi.
- Mrr.. Meg mulkoili minua, mutta ilmeeni ei värähtänytkään. Tyttö pudisti päätään ja nappasi sitten tamman vaaleanpunaisen riimun matkaansa.

- Mä tiedän et sun hormonit vie ylivallan kun sulla on naisia lähellä, mut voisitko Ed kerrankin, kerrankin olla nolaamatta mua, anelin innokkaalta Ediltä joka steppasi malttamattomana paikallaan. Pudistin päätäni kirjavalleorille ja nousin kepeästi sen selkään. Ori vaikutti yllättävän isolta, kun en muutamaan vuoteen ollut käynyt sieltä.
- Joli on niin kääpiö verrattuna tähän, huokaisin ja rapsuttelin Edä sään kohdalta.
- Tää on kun ilmaa potkis, Meg huomautti ja samalla kieräytti Jolin itsensä ympäri. Tamma pärskähteli hermostuneena ja luimi Megille ainakun tämä lähestyi jalustinta.

Joli lähti heti pysähdyksestä raviin ja Meg puuskahti hieman hermostuneena. Tamma siirtyi töksötävään käyntiin, mutta siirtyi mielellään Edin taakse kävelemään. Se kurotti turpaansa kohti Edin pehvaa ja kosketti sitä varovasti. Ed steppasi allani ja hörähteli miesmäisesti. Miehet. Maiskautin Ediä liikkumaan reippaammin, vaikka syvässä lumihangessa se oli jopa sille hankalaa. Kuitenkin korkean ja melko leveän orin selässä oli mukava istua. Täysin erillaista kun tamman kanssa oleminen. Meg henkäisi ja taisteli taas kerran tahtonsa läpi.
- Mä alan kuule ymmärtämään miksei kukaan muu kun sinä ratsasta tällä, Meg sanoi minulle samalla kun yritti saada Jolin rentoutumaan.

Joli rentoutui lopulta. Se alkoi työskennellä paljon mielekkäämmin Megin kanssa ja tyttö alkoilöytää siihen jotain kontaktia. Tiesin sen olevan alkukankeutta. Maasto alkoi näyttää helppokulkuisemmalta, olin ajanut monet kerrat tästä kärryillä, joten siihen oli muodostunut kaksi jo hieman leveämpää tietä. Lunta ei ollut satanut vähään aikaan, joten ne paistoivat edelleen maassa ja niitä pitkinoli helppo kulkea. Ed tiivisti askeliaan, että mahtui kävelemään kapealla polulla. Istuin vain syvälle satulaan ja napautin Edin raviin. ori lähtijolkottelemaan tyytyväisenä ja itsekkin nautin sen menosta. Olin suorastaan yllättynyt kuinka rennosti Jolikin osasi kulkea, mutta tiesin kyllä, että Meg pärjäisi sille oikein hyvin yksinkin.

Laukkasuora kiidähti yli, kuin sitä ei olisi ollut ollenkaan. En ollut ajatellutkaan, kuinka ikävä minun oli orin nopeaa ja pehmeää laukkaa, saatika niitä ilopukkeja joillase muistutti pirteästä luonteestaan. Sellainen se oli ollut minulla. Vasta kun se oli päässyt Megin päivittäiseen käsittelyyn seoli rauhoittunut ja nyt, se oli löytänyt nuoruuden ilot jälleen, hyvä kuinpysyin kyydissä. Siirsin orin takaisin raviin ja taputin sitä tyytyväisenä.
- Jolihan laukkasi hyvin, hihkaisin pirteänä ja jopa Meg näytti tyytyväiseltä.
- Se luovutti hyvällä jomelko alussa, en vaan kuvitellu et Jolilla ois näin tasanen laukka, Meg kehui myös hänen ratsuaan joka pudisti energisenä päätään ja oli valmis laukkaamaan vielä. Hupsu poni.

Kun pääsimme takaisin Simoran pihaan, laskeuduin Edin selästä ja kaivoin taskustani porkkanan. Meg katsoi minua paheksuvasti, saikin, olihan Edillä kuitenkin ylimääräistä mahaa.
- Ei yksi porkkana pahaa tee, puolustauduin.
- Mutta sitten kun ihana Odelie täti syöttää yhden porkkanan hieman useammin niin sitten tulee kolminkertainen maha, Meg katsoi minua toruvasti.
- Hoidatko sä Edin vai Jolin? vaihdoin äkkiä puheenaihetta, ennenkuin saisin nuhteet ja saarnan.
- Hoida tammas, ei me vielä niin hyvin tulla toimeen, Meg vastasi ja ojensi Jolin ohjat minulle.

Talutin hyräillen Jolin takaisin talliin ja sidoin sen molemmilta puolin kiinni käytävällä. Riisuin tammalta varusteet j tarkastin, olivatko jalat oireilleet lyhyeen lenkkiin. Rasvasin tamman kainalossa olevan patin. Paljon paremmalta tamma näytti kuin muutama viikko sitten. Jolioliseisonut lomallamuutaman kuukauden jalkojensa takia, mutta nyt se oli taas teräskunnossa, en haluaisi lähteä rasittamaan liikaa Jolia, mutta siitä pursui loputonta energiaa joka kasvoi kokoajan eikä kevyet työskentelyt enään kelvanneet sille. Pitäisi varmaan kysyä Eliakselta mitä tekisin sen kanssa seuraavaksi.
Joulu oli tulossa ja tallin suursiivous oli jo aloitettu. Pikkutalli oli kuitenkin edelleen kamalassa kunnossa, ehkä olisi paras, että alottaisin siivoamista nyt heti.

[Odelie]

24.12.2010 // Jouluaatto

Kylmä ilma pyyhälsi vaatteideni läpi, vaikka olin pukenut moniakerroksia päällekkäin, pyrin kohti tilan pienempää tallirakennusta. Tiesin että kello oli vasta keskiyön, mutta en voinut oll ajattelematta ajatuksia ja tekemättä tekoja. Astuin sisään talliin ja kopistin lumet pois kengistäni. Driimi ja Herttua hörähtivät hämmentyneenä ja työnsivät päänsä karsinan ovien yli. Kaikki olivat unisen näköisiä, mutta kuljin tallinpäähän, karsinaan, jossa asusti rakas tammani, Joli. Tamman korvat liikkuivat edestä taakse ja se katsoi minua hölmistyneenä, olinhan heröttönyt sen kauneus uniltaan. Kosketin tamman turpaa.
- Kaksi vuotta Joli, vain me kaksi, huokaisin.

Tamma upotti turpansa käsiini ja puhalsi niihin lämmintä ilmaa. Kyyneleet kohosivat silmiini, nyt oli joulu, en ollut koskaan viettänyt sitä,olin vain surrut, mutta tänään minun tulisi sitä viettää, lahjoja, pipareita, torttuja, muita ruokia, hymyjä ja kaiken lisäksi lauluja.
- Äitiolisi ylpeä siitä mitä olet tätä nykyä, huokaisin tammalle.
- Kisaisi, hoivaisi,eikä antaisi minun edes koskea sinuun, jos hän olisi täällä, kuiskutin karhealla äänellä ja silitin tamman turpaa. Se oli puhdas, vaaleanpunainen ja silkkinen. Jolin silmissä pyyhälsi aito rehellisuus, rauhallisuus ja rakkaus, niinkuin jouluisin kuuluikin. liu'utin kättä sen kaulaapitkin aina mahalle asti.
- Uskon että hän olisi ollut ylpeä myös tästä, huokaisin japidin kättäni Jolin mahan päällä.

Istahdin alas karsinaan ja Joli teki samoin. Se luotti minuun, olin työskennellyt sen kanssa monet vuodet ja vihdoin se luotti minuun täysin, jopa minäkin olisin voinut pistää henkeni tämän hevosen käsiin. Nojasin Jolin lapaan ja katslin, kuinka hämmästyneenä se katseli minua.
- Ihmettelet miksen ole iloinen vai? kysyin hieman hymyillen.
- No ei sen väliä, en vain malttanut odottaa, että voisin antaa sinulle joululahjan, käännyin tamman puoleen ja Joli veti päätään hieman taakse. Kaivoin taskustani pienen paketin ja se sai Jolin korvat pystyyn, silkasta kiinnostuksesta.

Hetken epäluuloisena tamma haisteli pakettia, mutta hamusi sitäsitten vähän. Hymyilin lempeästi ja annoin tamman yrittää avata pakettia, mutta paperin rapistaessa tamma hätkähti taas hieman kauemmas sitä.
- Avaan sen sinulle, kuiskasin ja revin varovasti paketin auki.
Ensimmäiseksi aketista paistoi herkullisen näköinen omena, jonka Joli suorastaan varasti kädestäni ja söi hyvillä mielin. Nauroin tammalle,mutta annoin sen syödä sokerin palan ja porkkanankin. Vasta sitten pujotin uuden kauniin,pehmustetun ja vaaleanpunaisen riimun sen päähän. Sopi hyvin, se kaunisti tamman siroa ja kirjavaa päätä.

- Ostin sinulle myös uudet harjat, pakin, riimunnarun, suitset, jossa on vaaleanpunaisia timantteja ja satulahuovan jossa on myös vaaleanpunaisia timantteja, selitin hiljaa tammalle, kuin seolisi niistä muutenkaan mitään ymmärtänyt.
- Nyt ymmärrän miksi se on noin äkänen neiti, kuului tuttu ääni karsinan ovelta.
Jolin korvat painuivat luimuun, mutta tamma ei nähnyt vaivaa noustakseen. Vihreäsilmäinen olentoni, Elias, seisoi karsinalla ja katsoi minua hiukan huolestuneena.
- Hemmoteltu?
- Ei se ole hemmoteltu, satun vain rakastamaan sitä hyvin paljon, puolustauduin.

Mies kohotti kulmiaan hieman huvittuneena. Nousin ylös ja suutelin miestä pitkään. Joli hörähti matalasti mustasukkaisena ja nousi itsekkin ylös. Käännyin taas tamman puoleen. Sen korvat nousivat taas niskasta ja se katseli minua anovin katsein. Huokaisin syvään, se tiesi että minulla oli edelleen herkkuja taskussa. Tarjosin sillepuolikkaan omenan ja porkkanan palasen, jotka se rouskutti tyytyväisenä. Hymyilin onnellisena katsellessani hevosta.
- Nyt neiti takaisin sitten nukkumaan, Elias sanoi lopulta.
- Oletko äitini? huokaisin pettyneenä.
- Voisin olla, mutta tällä kertaa jätän kiitos väliin, mies naurahti ja tarttui sitten käteeni. Seurasin haikeana Eliaksen perässä iun hän talutti minut takaisin talolle.
- Hyvää joulua rakkaat hevoseni!

[Odelie]

22.01.2011 // Aamutreeniä

Kuolaimet kalisivat Driimin suussa, kun tamma hölkytti kevyttä hölkkää eteenpäin. Pysyin helposti sen perässä, vain pienellä hölkällä. Lapsukaisella ei ollut vielä ikää melkeimpä mihinkään, joten takaa-ajaminen oli osoittautunut erinomaiseksi harrastukseksi meille. Kohta tamma täyttäisi jo kahden, jollon kunnon koulutus vasta alkaisi. Olin ehkä vähän liian varhaisessa tämän kanssa, mutta Eliaksen ohjeistuksella, meillä kahdella oli alkanut pelaamaan erityisen hyvin. Se luotti minuun, tunnisti kun tulin talliin ja siitä oli kuoriutunut niin herttainen yksilö.

Samoin Driimin isoveli Mortti. Olin alkanut Sonen ollessa töissä ja kaikkialla, työskentelemään orin kanssa. Myös Mortti oli erityisen herttainen yksilö ja kun saimme hiottua sen kanssa lähempiä suhteita, siitä on tullut myös innokas kaveri. Olin kokeillut jo satulaa miehelle selkään ja Mortti oli ottanut sen hyvin, toisin kun viimeksi kouluttamani Simo, joka oli saanut semmoisen kohtauksen, että hermot oli mennä. Olin siis todellakin edistynyt molempien varsojen kanssa erinomaisesti ja tuloskin oli ollut erittäin näyttävää. Tiesin että molemmista suomalaisista kuoriutuisi vielä erinomaisia ratsuja ja aiheuttaisivat toistensa kilpailutuloksille vielä hallaa.

Oli kuitenkin myönnettävä, että Mortlla oli enemmän hyppykapasiteettia kuin Driimillä, mutta samaa luokkaa ne olivat. Toisin kuin Soneü, olin itse suunnitellut kilpailevani Driimin kanssa myös koulukilpailuissa, sillä kaikestahan menisi maku jopa hevosen silmissä, jos samaa lajia vain harrastettaisiin. Silti minua hieman pelotti ajatus, että tämä oli minun ensimmäinen hevoseni joka ylittäisi tulevaisuudessa yli metrin esteen. Siksi olinkin päättänyt antaa myös Deanille valtaa tämän hevosen koulutuksessa. En todellakaan yksinäni pärjäisi niin hienon hevosen kanssa.

Driimi karkasi laukalle, joten otin pehmeän pidätteen. Pysähdyimme. Se oli niin ihanan herkkäsuinen ja innokas oppia, että olisin mielelläni voinut jämähtää tähän. Kuitenkin tulevaisuus toi uusia taitoja ja vaatimuksia, maiskautin Driimin vielä hetkeksi raviin. Lopulta pyysin sitä käyntiin ja kiiruhdin kävelemään sen vierelle. Hajamielisenä kuljin Driimin vierellä ja rapsuttelin sitä kaulasta. Yllätyin kun Vegasi nojasi aitaan ja katseli Driimiä.
- Siitä tulee kyllä hieno, tyttö sanoi kun huomasi minun huomanneen hänet.
- Toivotaan niin, vaikka vähän pelottaakin, myönsin mutten voinut olla näyttämättä onnellisuuttani.
- Vimpelin kanssa on asiat jääny, mutta siitä on kyllä kuoriutumassa kelpo ratsu, Vegasi huomautti, jopa hänen äänestään kuului ylpeyttä.
- Mitä sen kanssa nyt oon tuunaillu niin upee ratsu siitä tulee, vastasin ja sitten lähdin pois kentältä.

Vimpelistä tosiaan oli tullut todella hieno hevonen. Ihailin sen väritystä, olemusta ja hölmöä viisauttaan. Se oli fiksu, mutta toisinaan se rakasti hölmöilyä, joka piristi aina minun päivääni. Tuskin maltoin odottaa kun näkisin Vegasin ja Vimpelin kilparadoilla ja minä siellä kannustamassa heitä. Talutin Driimin talliin. Kiinnitin sen molemmilta puolilta käytävälle ja aloin riisumaan siltä varusteita, tamma pärskähti laiskasti, sillä näytti löytyvän innostusta ihan kaikkeen. Olin ajatellut vielä huomenissa juoksutuksen jälkeen viedä sitä tutustumaan uuteen paikkaan, nimittäin ravirataan. Ties mitä siitäkin tulisi.

Odelie

[Odelie]

Mitä tapahtui viime viikolla.?

Maanantai

Maanantaina oli minun aamutallivuoroni. Joten olin joutunut nousemaan 6.15. Jo puolelta minun piti olla antamassa hevosille aamuruokia. Ruoan jälkeen heitin kaikki hevoset pihalle, vaikka tosin unohdin mihin tarhaan kukin tuli laittaa, siitä sitten sainkin huudot, miten tuo vanhus jaksoi aina herätä tasan seitsemältä, viimeistään
Kun hevoset majailivat sitten ulkona, odotti minua seuraavaksi karsinoiden siivous, onnekseni Meg kuitenkin tuli apuuni, .sillä molemmat tiesimme mitä tuskaa ne kaikki oli hoitaa yksin, varsinkin tuon tarkkailevan silmän alla. Tämän jälkeen kävin suihkussa, hevoset jäivät möllöttämään, puin nätisti päälleni ja lähdin kauppaan.

Kaupassa käydessäni tapasin myös rakkaan ystäväni Deanin ja kävimnme aamukahvilla. Poika näytti todella väsyneeltä, puoli kuolleelta, joten soin hänelle vapaapäivän, vaikka hänen olisi pitänyt tulla töihin. Vaihdoimme muutkin murheemme, ehdimme taas kinastella, sitä harrastimme aivan liian usein. Kunnes piti palata takaisin Simoralle.
Siellä minua odotti heti äkäinen Ben joka raivosi serkkuni yöllisistä karkaamisista ja sain kuunnella kahden kuumapään riitaa, onnekseni Mariel kuitenkin huitaisi setääni päähän ja käski lopettamaan pelleilemisen, joten lähdin liikuttamaan hevosia.
Annoin Marielille hommaksi liikuttaa Siirin, Henen ja Ivon, sillä tiesin hänen saavan siihen ratsuponinkuvatukseen liikettä. Itse lähdin ensin ajamaan Herttuaa Artsilan radalle, jossa törmäsin itse omistajaan, eipä näyttränyt olevan järin hyvällä päällä ja lopuksi valjastin sitten vielä Kukan ja Kaisan maastolenkille. Lyhyehkön liikutuksen saivat, mutta se tuli suorittaa alta puolessatoista tunnissa.

Sen jälkeen lähdin ruokatauolle ja ahmaisin jopa huikean feta-tonnikalasalaatin. Sen jälkeen Megiä ja minua odotti Driimin ja Kristan liikutus. Ajovarusteet niskaan ja ajoimme niitä takaa, niin että saivat hieman hiotakkin. Kenttä oli kuitenkin ilkeän liukas ja onnistuin liukastumaan vähintään kuusitoista kertaa.
Tämän jälkeen kävimme Megin kanssa vielä taluttelemassa Dessua ja Satu, jotka olivat tallin uusimmat asukkaat ja lapsoset. Ne vaikuttivat kovin pirteiltä, eivätkä pikku kävelylenkkisen aikana meinanneet pysyä nahoissaan. Kaikkea piti pelästyä ja kyttäillä. Juokseva jänöjussi oli hurjunta mitä olivat koskaan nähneet.
Tämän jälkeen raahustin taas syömään. Kolme leipää, päällä juustoa, tomaattia, kurkkua, salaattia, katkarapuja, nam. Näiden kanssa löhähdin sohvalle ja päätin katssahtaa yhden leffoiosta. Kuitenkin leffan loppupuolella koin velvollisuuden puhua rakkaani kanssa puhelimessa ja sovimme tapaavamme keskiviikko, kun hänellä ei ollut töitä illalla.
Illalla minua odotteli vielä iltatallin tekeminen, vaikka tosin ben oli apunani. En siis ehtinyt tehdä läheskään mitään, kun ukko hermostuksissaan sai kaiken valmiiksi ennenkuin ehdin silmäänikään räväytin. Illasta vielä pidimme juttelu tuokion Megin kanssa, puhuttiin kaikki harteiltamme ja kävin aikasin nukkumaan.

Tiistai

Kävin heti aamusta liikuttamassa Mel Serenissä kaikki kolme poikaani ja kuolleena palasin takaisin Simoralle. Siellä minua odotti puheripulista kärsivä Sone, joten piristyin hieman hänen kanssaan juteltuaan. Kuitenkin Sone oli taas työvuorossa, joten painui tekemään töitään.
Päätimme lähteä Megin kanssa yhdessä raviradalle, hän otti herkkäsuiset Siirin ja minä taas otin idiootin Kukkani, joka meinasi myydä karvansa markkinoilla. Kun hevoset olivat juosseet itsensä henkihieveriin, palasimme tallille ja lähdimme sitten tekemään kaikille yhteistä lounasta.
Lounaaksi teimme kaikkille kelpaavaa perunamuussia (johon laitoimme minun mielestäni liikaa voita) ja jokin lihamöhkäleen se Meg osasi taikoa. Itselleni tein herkullisia voissa paistettuja kasviksia, vaikka ihan mielenkiinnosta maistoin sitä lihaa, se maistuu oudolle, rasvaiselle ja tätäkö minun olisi tullut syödä, justjoo.

Tämän jälkeen tehtiin Driimille pini selkäännousemis harjoitus ja tamma näytti vain olevan innoissaan tästä, kuitenkin Deanin noustessa selkään se oli hieman hämmentynyt lisääntyneestä painosta. Kulki kuitenkin kevyesti taluttajan kanssa hienosti käynnissä, siitä tulisi kyllä hyvä ratsu jokupäivä.
Sen jälkeen juoksutin pikaisesti Kristan ja lopulta päädyin Henen pariin. Ori oli yllättävän pirteällä päällä ja Marielkin oli kuulemma eilen saanut pidätellä sitä tiuhaan tahtiin. Laukat menivät hienosti, väistöt tahmeasti, mutta pikkuesteet mentiin niin lujaa, että hyvä kun kyydissä pysyin. Katselin myös vierestä, kuinka Shiz ratsutti ruunaansa ja ihailin heidän mahtavaa yhteyttään. Miksen voinut löytää tuollaista kaikkiin hevosiini.
Lähtiessäni maneesista myös Lanttu liittyi seuraamme ja saralla oli ilmeiseti aikeissa mennä puomeja. Hetkeksi jäin seurailemaan tytön ratsastusta ja se näytti oikein hienolta, pari oli alkanut näyttämään pikkuhiljaa oikein hienolta kaksikolta.

Hieman myöhemmin, kun olin ehtinyt hieman selailla tietokonetta ja jutella Eliakseni kanssa, tosin puhelu oli jäänyt hyvin lyhykäiseksi, sillä mies kärsi töistä. Luin vähän koulutehtäviäni, siis opiskelin, vaikka opiskeluni oli etätoimintaa ja epäsäännöllistä. Sen jälkeen häivyin maneesiin katselemaan kun Meg ratsasti Edillä.
Miehelle oli alkanut jonkinmoinen laihdutus kuuri ja pakko oli myöntää että mahaa sille oli kyllä kertynyt jonkinverran. Ei se haitannut, vaan välillä Ben murahteli ohjeistusta ja Meg näytti pärjäävän erinomaisesti upean paint orinsa vierellä.
Kun meg oli liikuttanut orinsa, rex tuotiin sisään ja kaikki jättivätr Benin rauhassa ratsastelemaan vanhahkoa oriaan. Heidän yhteistyötä oli uskomaton katsoa, mutta ainut paikka, jossa Ben suostui taitojansa näyttelemään olivat kisat. Ei se haitannut, sillä välillä jaksoin kurkistella maneesin korkeista ikkunoista sisään ja katsella mitä setäni oikein hevosensa kanssa puuhasteli.
Illalla Rosie malttoi tulla rakkaan Tylerinsa luota kotiin ja vietimme tyttöjen kesken oikean leffaillan, toisinsanoen imelää romantiikkaa, jossa Rosie nyyhkytti ja minä ja Meg pyörittelimme silmiämme, ei se mitään, se oli hauskaa.

Keskiviikko

Tänään olin luvannut hoitaa aamutallin, sillä illasta oli sitten tapaaminen Eliaksen kanssa. Stressasin heti aamusta kaikkea mahdollista, joten sain useamman läppäisyn Megiltä. Marielilta taas sitä, voi kun ihanaa kun lähdet Eliaksen kanssa aikaa viettämään, vaikka hänelläkin meni lopulta hermot panikoimiseeni. Lopulta ryhdistäydyin.
Tallin hoidettua liikutin kaikki raviheppani, mutta ratsut liikuttivat Dean, poika näytti olevan paljon paremmassa kuosissa, ilmeisesti hän oli saanut nukuttua ja tehtyä jotain muutakin, kun jokin sai hänet niin hyvälle päälle. Tarkoitus oli, että poika tulisi yöksi tänne tänään, että pääsisi huomenna aamutallia heti tekemään.
Jouduin juoksemaan heti aamutallin tehtyä kaupassa, sittä kaikki kasvisruoka, kala tai kana oli loppu. Erehdyin kuitenkin kiusaukseen ja minun oli pakko ostaa pekonia. Viisi pakettia minulle ja muille muutama heti huomisaamulle. Imasin kolme pakottia (yhdessä paketissa on kahdeksan palaa) ja lopulta sain otettua itseäni niskasta kiinni.

Ennenkui lähdin valmistautumaan "treffeilleni", tein vielä valmiiksi, kun kaikki uursivat töissä, niin kanarisottoa ja tiesin heidän olevan minulle vielä kiitollisia, vielä jätin varmuudenvuoksi kirjolohisalaattia, jos jotain muutakin kuin minuia sattuisi vaikka kiinnostamaan.
Sen jälkeen kävin pikaisesti kävelyttämässä hieman Jolia ja hänen yli ihanaa varsaansa Juli. Hanakasti pikkuruinen tamma pysyi emässään kiinni, eikä lähtenyt tutkimaan hurjaa maailmaa. Nauroin hieman lapsen hölmöilyille, mutta lopulta päästin lapsukaisen ja äkäisen emän takaisin tarhaan. Jolin jalatkin olivat taas erinomaisessa kunnossa.
Sen jälkeen painuin suihkuun ja hinkkasin inhan hevosenhajun hiuksistani ja kaikkialta kehostani. Sen jälkeen stressasin mitä puin, vaikka tiesin että ilmestyin alasti tai muovipussissa, Elias pitäisi mistä vain. Joten päädyin melko simppeliin asuvalikoimaan. Tosin pientä söpöilyä harrastin. Meg ohjeisti minua kevyeeseen meikkiin ja Rosie oli samaa mieltä, en olisi halunnut näyttää samanlaiselta hirviöltä kuni Rosie. Ja eikuin lähtö..

Torstai

Aamulla heti avatessani silmäni, tai kun palasin todellisuuteen, tunsin ihanan lämmön vierelläni. Raotin silmiäni ja nousin vaikertaen ylös. Jätin Eliaksen vielä nukkumaan, kun itse lähdin väsäämään aamupalaa. Jo syödessäni Elias laahusti keittiöön pelkät bokserit jalassaan ja hiukset miten sattuu, joten tarjosin hänelle heti piristävää kahvia.
Eliaksella näytti olevan taas töihin tai jonnekkin todella kiire, joten jo puolenpäivän aikaan palasin Simoraan, olin erittäin hyvällä päällä. Lähdin suoraan Henen kanssa maastoon ja pyysin Shiziä liittymään seuraani. Tyttö suostui ja vaikutti kovin ujolta, mutta hieman kuin jaksoin kannustaa sain hänestäkin ääntä lähtemään.
Törmäsimme Artsilan lähimetsissä ravaavaan shetlanninponiin, joka oli ihmeen kiukkuisen näköinen. Tervehdimme kuitenkin naista pirteästi ja jatkoimme ratsasteluamme. hene kuitenkin näytti saaneen äärettömän sydänkohtauksen, sillä pieni shetlanninponi näytti sen mielestä verenhimoiselta tappajalta.

Tämän jälkeen minulle oli tehty valmiiksi ruokaa, joten ahmaisin sen itsseni, vaikka erityisen nälästä en kärsinytkään. Ben kuitenkin oli vähän paremmalla päällä, joten me kaikki pyrimme miellyttämään häntä, että olotila pysyisi tuollaisena. Sen jälkeen painuin talliin.
Driimin kanssa työskentelin jonkunaikaa, annoin sen ja Dessun tehdä tuttavuutta toisiinsa ja molemmat hyväksyivät toisensa mainiosti, ehkä nyt saisimme järjestellyä tarhailua jotenkin paremmin.
Tämän jälkeen lähdin liikuttamaan Morttia, joka meinasi räjähtää. Juoksutin sitä, otimme pieniä yksinkertaisia harjotuksia ja se näytti pikkuhiljaa jo hevoselta, se tarvitsi vielä kuitenkin hirveästi harjoitusta. Sen jälkeen istahdin taas väsyneenä koneelle. Koneella tuli oltua tunnin, jonka jälkeen painuin suihkuun ja vielä myöhään iltatallissa auttamaan.

Perjantai

Asiat eivät alkaneet niinkuin olisin halunnut. minut tultiin herättämään avuksi aamutalliin ja sen lisäksi kärsin vielä päänsärystä. Taisin tiuskaista taas tappelevalle parille, Benille ja Rosielle, jotka jäivät tuijottamaan minua hieman hölmistyneenä. Ei se mitään, olisivatpahan hiljaa ainakin niin kauan kunnes pääsisin pois pihasta.
Liikutin heti aamusta varsat ja jutustelin tallilaisten kanssa, pikkuhiljaa piristyin ja sain vielä liikuttaa Shotinkin, kun Sone ei päässyt kiireittensä takia tallilla tänään käymään. Sen jälkeen juoksutin vielä Mortin joka innokkaasti pyrki juoksemaan eteenpäin, minkä kerkesi.
Sen jälkeen kävin syömässä, ennenkuin muut ehtisivät, en ollut varma kykenisinkö kohtaamaan ärsyttäviä sukulaisteni naamoja tänään, vaikka Megin kanssa oleminen sai minut taas rentoutumaan. Ruokailun jälkeen juttelin hieman Marielin kanssa, joka vaikutti jotenkin todella hyväntuuliselta, mikä liene häntäkin vaivasi kun niin minulle taas mussutteli.

Tämän jälkeen lähdin ostamaan itselleni kenkiä. Tapasin myös Mel Serenin omistajan nican, jonka kanssa pyörähdimme kahvilla, juttelimme poikieni asioista, kun en oikein ehtinyt käydä niitä kauheasti katselemassa. Kuitenkin kuulemma jopa tallipojat olivat kertaalleen suostuneet niitä vähän liikuttelemaan ja tallityttö Suvikin oli tehnyt vähän tuttavuutta Simooni.
Päätin kauppareissuni jälkeen käydä liikuttelemassa kolme poikaani ja paijailemassa niitä, sillä Devilin kanssa työskentely alkoi tuntumaan nicasta ja mahdottomalta. Poikani olivatkin aivan malttamattomia, eivätkä meinanneet pysyä paikallaan sitten ollenkaan, joten villisti pillifarkut jalassani hyppäsin sitten mustan ratsuni selkään ja annoin sen päästellä höyryjä.
Kotiin päästyäni kävin paijailemassa taas varsaa ja työskentelin viimesien hevosten kanssa, jotka tarvitsivat liikuntaa. Raahustin sen jälkeen syömään todella myöhäistä päivällist, josta suuntasin sitten suihkuun ja lähes suoraan nukkumaan, olin aivan naatti.

Lauantai

Lähdimme Megin kanssa yhtämatkaa, tyttö tosin jäi matkanvarrelle kun minä taas jatkoin Mel Sereniin asti. Ensin juoksuttelin vähän mustaa oriani ja sitten lähdin pinen ponini kanssa maastoon, ratsastus kuitenkin tuntui jokseenkin oudolta. Se oli alkanut lähiaikoina tuntua jotenkin epämuykavalta, mutta Simon kanssa se kävi vielä paremmaksi, joten suosiolla jätin ratsastuksen lähinnä kävelylenkiksi.
Kun olin liikuttanut pullani minun oli lähdettävä tapaamaan Eliasta, kyytini olisi kyllä tullut, mutta kävelin mieluusti lähimmälle bussipys'kille. Istuin puolisentuntia, mutta ei bussia, joten ohiajaessaan Sami tarjosi minulle kydin, suoraan puppelini töihin. Jäin seurailemaan Eliaksen valmennusta, en haluaisi häiritä häntä kesken töiden.
tauolla juttelin Eliaksen kanssa ja hän lupasi tulla käymään meillä, Megin, Edin ja minun takiani, joten vihdoin pystyin pyytämään Deanin hakemaan minut. Autossa istuskelimme kokomatkan hiljaa, kukaan ei sanonut mitään.

En halunnut enää ratsastaa tänään, joten sovimme Deanin kanssa, että hän ja Meg liikuttaisivat kaikki ketä piti liikuttaa. Se tarkoitti sitä että poika pääsi työskentelemään piripää mortin kanssa. Itse liikutin vain juoksijani, jonka jälkeen painuin sisälle ja aloin tekemään ruokaa, vaikka Mariel oli siihen tarjoutunut, ajoin hänet tallille.
Söimme kaikki yhdessä ruokaa ja pysyimme jopa täydellisessä sovussa, Ben nimittäin puhutteli melkein koko ruokailun ajan pelkkää Megiä, joka jopa uskalsi puhua rakkaalle sedälleni. Sen jälkeen painuin suihkuun, mietiskelin hieman asioita, olin taas rentoutuneella mielellä.
Katselin hieman hiihtoa, vaikka en itse tuntenut sitä lajia. Kerran kokeilin ja oli äärettömän noloa suksia lähes paikallaan, olin kuumuuden ja siihen kuuluvien lajien ystävä, vaikka luisteleminen vaikutti myös oikein hauskalta. Sain puhelimitse vielä Saralta muutosohjeita Lantun ruokailuun, jonka jälkeen istahdin koneelle, kirjoittamaan tätä.

[Odelie]

11.04.2011 // Maailman paras äiti

"Äiti, mennäänhän käymään tänään Anderssoneilla, lupaathan?"
"Tottakai kulta, lupaan"
"Näenhän taas Megin ja Eliaksen?"
"Varo ettet kyllästy heihin, kun niin usein haluat käydä."
"En ikinä kyllästy, lupaan, tykkään vaan tosi paljon niistä."
"Varsinkin Eliaksesta?"
"Varsinkin Eliaksesta."

***

- Odelie.. Nyt ne ohjat kahteen käteen, sä et voi ratsastaa yhdellä kädellä estehevosella, viiraako sulla päässä, pilaat koko hevosen, Dean ei tainnut olla tyytyväinen suoritukseeni, mutta en voinut sille mitään, etten ollut mikään huippuratsastaja niin kuin herra itse.
- Ajattele sen hevosen parasta, ääni oli hieman pehmeämpi, mutta poika ei tiennytkään kuinka paljon minun teki mieli hypätä alas hevosen selästä ja kuristaa poikaa niin kauan, että hän rukoilisi armoa. Sääli, ettei hän rukoilisi armoa.
- Sä ratsastat tän tyypin huomenna, ilmoitin Deanille. Olisin voinut vaikka vannoa, että Deanilta puhkesi päässä juuri verisuoni. Miten uskaltaisin edes kertoa uudesta suomenhevosvarsasta, jos hän oli tuollaisessa mielentilassa. Ben oli kuitenkin ilmaissut selvästi, että varsa ei ole tervetullut, ellei Dean lupautuisi auttamaan minua sen kanssa, niin kuin kaikkien hevosteni kanssa. Ei se mitään, rakastamme toisiamme, myötä- ja vastoinkäymisissä. Taisi minulla olla muovisormuksetkin vielä jossain.

Meg tuli maneesiin, ei näyttänyt kauhean tyytyväiseltä, kun nuori suomenhevostamma Satu kulki hänen vierellään. Sätkyi jokaista asiaa, jonka päätti jossain nähdä. Kun olimme keskittyneet huomattavasti kahden puoliverisemme koulutukseen, oli Satu jäänyt hieman taka-alalle. Silti Mariel oli jaksanut liikutella tammaa ja touhuta sen kanssa, saisin olla ikuisesti kiitollinen hänelle.
- Tule nyt kerran toi jumppasarja kunnolla, niin sit voit lopetella, ei tosta tuu mitään, kun oot noin uusavuton, Dean puuskahti lopulta ja käänsi selkänsä hetkeksi meille. Purin huultani ja nosti Driimillä laukan. Tamma nosti päänsä ylös, muttei reagoinut heti apuihin, vasta kun toistin avut tamma singahti laukkaan. Driimi lähestyi jumppasarjaa määrätietoisesti, ihme lapsi, mutta minä emmin hetken. Mitä jos en pysykään tahdissa.
- Luota siihen hevoseen Odelie, laske sen puolesta ja auta sitä niin se tekee loput, Dean puhui nyt jo rauhallisemmin. Driimi pomppasi tyylikkäästi ilmaan ja ennen kuin olin edes ehtinyt räpäyttää silmiäni, jumppasarja viiletti ja takana. Siirsin Driimin takaisin raviin ja kehuin sitä kovasti.

Nostelin vielä muutaman kerran laukkaa innokkaan nuoren kanssa, mutta sitten otit loppuravit ja siirsin tamman käyntiin. Jos kertoisin nyt Deanille, hän ei ehkä suuttuisi niin kovasti. Tai sitten suuttuisi. Annoin Driimin kävellä löysin ohjin, vaikka se katseli kiinnostuneena viereisellä ympyrällä laukkaavaa Satua. Suomenhevonen protestoi innokkaasti kaikki Meginkäskyjä pukittamalla. Nuoret osasit välillä vain olla niin hassuja tyyppejä.
Tuu nyt sen kanssa kaartoon, se pitää pestä vielä tänään ja sulla on kaikkea muutakin tänään, Dean huokaisi jonkun ajan kuluttua. Käänsin Driimin keskelle ja se jäi kiltisti seisomaan. Tulin äkkiä alas selästä, sillä tiesin, ettei lapsella ollut yhtään kärsivällisyyttä odotella. Joihinkin hevosiin toimi varhaisen ratsutuksen aloittaminen, mutta joillekkin ei, onnekseni driimi oli ollut yksi näistä johon se oli onnistunut.
- Dean.. aloitin mutta hiljenin.
- Toi ei tarkota ikinä mitään hyvää, mutta jatka, Dean huokaisi ja löysäsi Driimin satulavyötä.
- Mä taisin ostaa uuden hevosen, inahdin. Verisuonet poksahtelivat pojan päässä ja hän alkoi muuttua hieman punaiseksi.
- Se on ratsu, suomenhevonen, varsa vielä, auta mua, yritin rauhoittaa tilannetta. Onnekseni Dean vain huokaisi syvään ja painoi päätään Driimiä vasten.
- Tämä tästä vielä puuttui, tämä.

***

"Äiti, muutetaanko me pois?"
"Voi rakas, äiti ei enään kestä isiä, tulethan mukaani?"
"Haluan tulla sinun kanssasi, äiti."
"Käy pakkaamassa äkkiä laukut, niin lähdetään."
"Autathan minua?"
"Tottakai, tulen pian perässä."

***

- Okei. Jos autan sua sen uudenkin varsan kanssa, niin jätät mut muuten rauhaan, Dean huokaisi tallissa.
- Vaan jos oot Megin kanssa tai teet jotain tärkeetä, lupaan, hymyilin leveästi.
Poika ei tiennyt mihin oli lupautunut, mutta tiesin että voisin luottaa häneen. Hän oli paras ystäväni ja tiesin etten olisi selvinnyt kaikesta mitä eteeni oli tullut, en olisi selvinnyt ilman häntä. Suljin Driimin karsinan oven ja huokaisin syvään. Minulla ei ollut tietoakaan mitä tekisin seuraavaksi, mutta Mortti kutsui minua karsinastaan.
- Pitäiskö meidän mennä taas vähän köpöttelemään tohon maneesiin? kysäisin nuorelta orilta, joka hörähti innokkaana, kuin valmiina lähtemään.
Hain pikaisesti Mortin varusteet ja varustin sen. Onnekseni Ben vaati joka aamu kaikkien hevosten harjaamista ennen ulos vientiä, muuten Mortti ei kiiltelesi nyt tässä. Sone ilmestyi karsinalle hämmentyneenä, mutta minut huomatessaan hän vain huokaisi helpottuneena ja meni Benin käskytettäväksi. Naisesta oli tullut toinen Benin orja, kun Dean ei vielä riittänyt.

Mortti säpsähti kulmassa olevia lintuja. Annoin sen haistella kulmaa hetken, ennenkun kannustin sitä taas liikkumaan. Olin juoksuttanut sen, talutellut sitä, silti se tykkäsi pelästyä kaikkea mitä se näki. Pidin ohjat tarpeellisella tuntumalla, mutta annoin sen kävellä mahdollisimman vapaasti. Mortin kanssa oltiin vähän jäljessä aikataulussa, mutta pian poika jo kisaisi suurilla esteradoilla Sonen kanssa. Minä katselemassa tietysti vieressä kateellisena.
- Seon ihmeen rauhallinen, Sone totesi.
- Totta, ehkä se on saanut tarhassa juoksennella tänään tai jotain, huokaisin ja taputin Morttia kaulalle. Ori havahti sitä vähän, mutta jatkoi silti rentoa laahustustaan.
Arttu ja Shiz ilmestyivät maneesiin ja tyttö meinasi jo peruuttaa ulos maneesista huomatessaan minut ja Mortin. Hymyilin kuitenkin pirteästi ja viitoin häntä tulemaan sisään. Muutamaan kertaan oli joutunut pyytämään tätäkin tyttöä poistumaan, sillä Mortti osasi olla aikamoinen vekkuli. Lopulta siirsin Mortin hitaaseen raviin.

***

"Äiti, onko sinulla pahamieli?"
"Kaikki ovat välillä surullisia rakkaani, yritä nukkua."
"Tiedätän, että rakastan sinua?"
"Tottakai tiedän ja minä rakastan sinua myös."
"Älä sitten itke äiti, olen tässä sinun kanssasi."
"Voi Odelie, lupaan ikuisesti olla myös sinun kanssasi, vaikka en olisi aina tässä, olen aina kanssasi."
"Tietysti olet, olethan äitini, maailman paras äiti."

[Meg]

19.04

Elias:

- Toivon et tää oli vika, sisar totesi huokaisten. Tyhjänä niin avaran näköinen huone alkoi täyttymään laatikoista. Tämä oli siis totta. Kaikki oli omaani. Korkeista lasi-ikkunoista, vaaleisiin seiniin ja parkettilattiaan. Pitääköhän Odelie tästä?
- Pidä tauko, sanoin tytölle. Laatikko laskettiin maahan ja tyttö istui sen päälle. Hän näytti hieman hengästyneeltä. Minua vähän inhotti käyttää siskoa hyväksi, mutta halusin kaiken olevan täydellistä, ennen kuin kutsuisin Odelien.
- Tää kaikki on sun, Meg totesi. Nyökkäsin.
- Mies ilman omaa tilaa ei ole mitään, kuten rakas isämme totesi joskus, hymähdin.
- Hän ei ole enää täällä, tyttö päästi huokauksen. Ei enää täällä. Hän oli aina täällä. Käännyin pois ja avasin yhden laatikon. Sielä oli kaikki kuvat Amista. Rakkaasta, mahtavasta hevosestani. Admiral. Jossain rapakon toisella puolella odottaen minua.
Otin yhden ja purin kääreet sen ympäriltä.
- Tennesee, totesin. Laskin kuvan takanreunukselle. Siinä oli Admiral, selässään minä, ihan radan loppussa. Olin keskittynyt ja Ami teki parhaansa. Kosketin lasia sormellani.
- Mis voitit? Meg tuli viereeni.
- Yes, huokaisin. Se oli uskomaton päivä. Kuuma kuin paistinpannulla. Auto oli hajonut matkallla, olin hävittänyt lompakkoni, olimme myöhässä ja vaikka mitä. Mutta radalla, kaikki huolet haihtuivat. Annoimme vain palaa.
Sisko laski kätensä olkapäälleni.
- Ikävöitkö sitä? Hän kysyi. Kehtasikin kysyä. Nyökkäsin hitaasti.
- En ole onnellinen ilman Amia, myönsin. Vaikka Odelie oli ihana, hieman hupsu, mahtava, fiksu nainen. Rakatin häntä, enkä osannut kuvitella elämää ilman häntä, silti sisällä oli pieni tyhjiö, jota edes hän ei voinut täyttää. Admiral.
- Cya soon boy, kuiskasin. Sitten oli pakko kääntyä pois. Meg kyllä näki silmistäni. En voinut peittää tunteinani sisareltani.

¤¤¤

Lahti paukahti vaimonsa kanssa kylään ilalla. He halusivat nähdä omin silmin, minkä takia olin hänen upean asuntonsa hylännyt. Sitä ei voinut edes asunnoksi kutsua. Kenkälaatikko pikemminkin.
- Täähän on mahtava, Lahti hekotti. Samaa sanoi hänen vaimonsa.
- Totta kai, totesin ja virnistin. Tunsin hieman hermostuneisuutta. Syy?
- Joten, Lahti aloitti pahaenteisesti. Istuimme alas laatikoille, kuin sohvaahan uudessa olohuoneessani ei ollut. Odotin hänen jatkavan.
- Kerrotko sille naiselles täst?
- Juup, haluan hänet tänne, vastasin. Lahden rouva, erittäin hupsu nainen, nosti katseensa uteliaana minuun. Hän kuvitteli taas mielessään kaikkea romanttista mussutusta, kuten naisilla oli tapana.
- Taitaa olla sit vakaavaakin, rouva sanoi ja hypisteli täydellisesti lakattuja kynsiään.
- Hänestä tulee joskus vaimoni, tuo varmasti vastaa kysymykseesi, yritin pitää kieleni kurissa naisen läheisyydessä, mutta se oli hankalaa toisinaan.
- Ohhoh, Lahti hämmästeli. Huokaisin. Välillä oli hankala eroittaa kumpi oli tyhmempi.
- Ensin se täytyy hyväksyttää, Lahti tuuppasi minua kylkeen. Virnistin. Siitä ei ollut huolta.
- Mikko! Rouva kivahti miehelleen. Hänen punaiset huulet puristuivat yhteen.
- Älä eukko alota, Lahti murahti.
- Älä kutsua mua eukoks, Rouva vastasi.
- Kutsun sua miks haluun.
- Et kuule...! Tähän en halunnut mukaan.
- Nii mikä? Lahti haasti selvästi riitaa. Rouva vilkaisi minuun päin. Katsoin kohteliaasti ulos. Tätä olin nähnyt ihan tarpeeksi.
- Anna tulla! Ei sitä kiinnosta, Lahti melkeen huudahti
- Haluat vain nolata mut. En sano! Rouva kivahti ja pyörrähti koroillaan ympäri.
- Nyt sitä ei kiinnosta sanoo, tämä oli tarkoitettu minulle.
Rouva istuitui pois päin aviomiehestään. Hän puhisi ja nipisti huulensa yhteen.
- Haluatko vielä avioon? Lahti katsoi minuun. En tiennyt mitä sanoa. En halunnut joutua parin väliin. Heillä oli viime aikoina ollut kireetä - rahahuolia.
- Toivottavasti oot parempi mies ku toi.. Rouva mutisi.
- Hän tuskin hirttää itsensä nautaan, Lahti murahti.
- Riittää! Ärähdin, sitten kokosin itseni. - Mua ei kiinnosta mitä teillä on ongelmana, mutta mun kodissa ette niitä selvitä, tuliko selväksi? Viha väreili sanoissani.
- Elias, olen työnantajasi, Lahti huomautti. Hän oli oikeassa.
- Mutta tämä on kotini, totesin. Molemmat pureskelivat hampaitaan hetken, kuin haavoja nuolevat koirat tappelun jälkeen. Tämän jälkeen rouva nousi ylös. Hän ojensi kätensä miestään kohden.
- Miedän on aika lähteä, tuo se nainen joskus syömään meille, rouva esitti kutsun jännittyneenä. Hänen äänensä ei ollut palautunut normaaliksi. Tiesin, uuden tappelun puhkeavan heti autosta. Meistä ei varmasti tulisi tuollaista paria.

¤¤¤

Kello loi 4 aamuyöllä, enkä ollut edes koskenut sänkyyni. Aikuinen mies värisi, kuin pahanen teini, joka haki tyttöä ensi kertaa ulos. Ben ei oikeen pitänyt minusta, mutta satuin rakastamaan hänen sisarentytärtään. Ja satuin myös omistamaan isäni vihreät silmät. Mutten ole hän. Viekottele teinityttöjä huvikseni. En. Kuiski heidän korvaansa tyhjiä lupauksia, En. Ota mukaani illalla ja unohda aamulla. En. En ole isäni. Torkahdin varmasti lopulta, sillä havahdin hereille kuuden aikaa. Oli aika mennä töihin. Valvottu yö painoi jäsenissä ja kuljin koko aamuvuoron kuin sumussa. Päätin lähteä Simoraan. Härkää sarvista vaan kiinni. Ensin piti vaihtaa puhtaat vaatteet, ajaa parta ja juoda monta vahvistaa kuppia kahvia. Nappasin hattuni mukaan.
- U can do it, tokaisin rohkaisevasti peilin edessä. Pystynkö? Auto murahti kiltisti käyntiin. Sadepisarat muodostivat juovia ikkunoihin. Vesipisarat kimmelsivät konepellillä kuin timantit. Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Ei se voinut olla kahtakymmentä minuuttia, vaikka Ode niin väitti. Naisella taitaa olla herkkä kaasujalka...

¤¤¤

Tasan 20 minuutin päästä Simoran parkkipaikka ilmestyi eteeni. Istuin säälittävän kauan autossa. Kuuntelin sadetta ja keräsin itseäni kokoon. Ei hän sua tapa. Lupaatko äiti?
- Ryhdistäydy raukka, murahdin. Menin puolijuoksussa päärakennuksen ovelle ja koputin. Rosie ilmestyi avaamaan. Päällään tytöllä oli pitkä T-paita. Deanin peruja varmasti.
- Is Ben in? Kysyin. Rosie väisti edeltäni.
- In there, tyttö murahti. Samassa hän oli kadonnut yläkertaan. Jollain oli huono päivä.
Astelin kohti ovea. Otin hattuni pois. Nyt ei hermoilla.
- Tule sisään Elias, Ben murahti jostain. Seurasin ääntä ja päädyin olohuoneeseen. Ben juuri taitteli päivän lehden pöydänkulmalle. Hänen kasvonsa näyttivät jopa tympeämmältä kuin yleensä.
- Istu, hän totesi ja osoitti sohvaa. Tottelin.
- Oletan, että asia koskee Odelieta, Ben sanoi. Hänen kasvonpiirteensä kovettuivat, kuin kivi, joka oli valmis puolustamaan iskuja vastaan.
- Oletit oikein, vastasin. Oli pakko setviä kurkkua. Olin tottunut esiintymään sadoillekin ihmisille, ja nyt yksi ihminen sai minut hyytelöksi. Ben odotti, että jatkaisin.
- Aion pyytää häntä muuttamaan kanssani uuteen talooni. Siinä. Asia oli sanottu, ilman suurempia selityksiä. Kaikki suunnitelmani haihtuivat ilmaan. Ben oli pitkään hiljaa. Rypyt hänen otsassaan syvenivät. Lopulta mies avasi suunsa: - Ymmärräthän varmaan, että nyljen teidät ja teen suolistasi uuden riimun Rexille, jos satutatte Odelieta. Pelkkä ajatuskin sai minut nielaisemaan.
- En voisi satuttaa rakastamaani naista, totesin. Ben murahteli jotain. Odotin hiljaa. Hermostuminen alkoi laukeamaan.
- Hyvä on, Ben murahti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Helpotus sai huuleni sulamaan hymyyn. Nousin hitaasti ylös ja otin hattuni.
- Pidän huolen suojatistanne, mutta yhden asian teiltä pyydän, take care of her, sen sanottuani poistuin. Hetkellinen, jopa lempeä, katse ilmestyi Benin muuten kylmiin silmiin. Ei tainnut tämäkään mies olla pelkkää kiveä. Eihän Mariel?

Kuulin Deanin kiroamisen jostain tallin perukoilta. Kottikärryt olivat käytävällä, ja vaalea hiuspehko liikkui karsinassa. Hiivin suorastaan karsinan ovelle.
- Tos on viel yksi, huomautin. Dean nappasi kikkareen talikkoon ja kääntyi uhkaavasti minua kohden.
- Elias, mikäs miestä hymyilyttää? hän sanoi ja heitti kikkareen kottikärryssä hyöryävän kasan päälle. En ollut edes tajunnut hymyileväni. Kohautin olkiani.
- C'mon, Dean sanoi. Ilo kupli sisälläni. Sitä oli hankala pitää kurissa.
- Well, aloitin, mutta huomasin Deanin ilmeen muuttuvan. Rosie oli myös tallissa. Hän kuljetti kottikärryjä ja kysyi: - What's left?
- Look urself, Dean äyskähti. Rosie tuhahti ja jatkoi matkaansa ylpeänä.
- Ryppyjä rakkaudessa? Kysyin pilkallisesti. Dean murhti jotain ja tarttui talikkoon.
Naurahdin. Voi näitä teinejä.
- Ode on maneesis sen FWB-ääliön kans, jos sitä etsit, Dean sanoi ja jatkoi töitään. Näin parhaakseni suunnata maneesiin. Missähän se oli? Ulkona sade yltyi entisestään. Juuri parhaan päivän oli varannut satamiseen...
Tunsin kuinka vesipisarat tunkeutuivat paidan alle, kunnes lopulta löysin sisään maneesiin. Puikahdin sisään hiljaa.

- Driimi... älä viitti.. joku kikatti maneesissa. Selvästi Odelie. Kellään muulla ei ollut yhtä suloista kikatusta kuin tuolla naisella. Hän oli ilmeisesti juoksuttanut nuorta tammaa.
Sen silmissä välkkyi leikkillinen katse. Driimi oli kyllä ihan tasapainoinen, kohtuun hyvä hevonen. Ei se mikään western-poni ollut, muttei ihan pullaponikaan. Tässä näki kyllä heti, kuka määräsi. Se oli tullut keskelle ja nyki Odea vaatteista. Tamma käyttäytyi kuin keväinen varsa. Minun oli vaikea olla hiljaa. Tämä on se nainen, johon sitten rakastuin. Hänellä oli päällään farkut ja jonkin näköinen, ainakin joskus, valkea paita. Naisen hiukset olivat auki, kiharat leikkivät ilmassa naisen kääntyessä. Hän oli niin upea. Hipsin mahdollisimman hiljaa naisen taakse ja kiedoin käteni hänen lantiolleen. Painoin suudelman naisen niskaan ja kuiskaisin: - Quess who? Odelie yritti kääntyä ympäri, mutta estin.
- Elias, mitä sä tääl? Ode sanoi yllätyneenä. Suukotin häntä jälleen. Suloista Odelietani.
- Ikävöin sua, totesin. Ode naurahti, mutta sitten hänen kulmansa rypistyivät.
- Elias, nainen tuhahti. Naurahdin.
- Eikö mies saa ikävöidä rakastaan? Olin onnellinen, ettei Ode nähnyt kasvojani.
- Voi sinä hupsu vihreäsilmäinen olentoni, Ode huokaisi. Annoin käsieni liukua pitkin naisen lantiota. Tämä henkäisi.
- Come with me, haluan näyttää sulle jotain, kuiskasin ja liu'utin sormiani ylös pitkin Oden vatsaa.
- En voi, nainen melkee kuiskasi sanat. Huokaisin muka pettyneenä ja astuin kauemmas.
Tämä ele sai Odelie kiepsahtamaan ympäri.
- Elias, hän lausui. Käänsin katseeni maahan ja huokailin.
- Elias! Se sai katseeni nousemaan ylös. Yritin peittää hymyni, ja esittää surkeaa.
- Mä sit täst meenkin, totesin. Ode tarttui kiinni lantiostani.
- Älä, hän henkäsi. Nainen pyöritteli kiusaavasti sormea rinnallani.
- Jos sulla ei oo mulle aikaa... huomautin.
- Aina sulle, nainen vastasi. Virnistin ja kiedoin käteni hänen ympärilleen.
- Aina? Nostin kiusaavasti kulmiani.
- Aina, Ode vastasi vähintään yhtä kiusaavasti. Hän painoi pehmeän suudelman huulilleni. Estin naista päästämästä irti ja huokuttelin hänet uuteen suudelmaan. Eikä Ode voinut vastustaa minua.
- Mitä vain, missä vain, milloin vain, miten vain, Ode kuiskasi korvaani. Nipistin hänen täyteläistä takamustaan. Nuo sanat tulisin kyllä muistamaan
- Then, kuiskasin. Lähdin vetämään Odea mukaani. Tämä esteli. Driimi pyöri ympärillämme ihmeissään. Mustasukkanen omistajastaan kenties?
- Mut, Ode kysyi. Painoin sormeni hänen huulilleen.
- Dean hoitaa sen, sitä vartehan se on tääl, vastasin ja virnistin. Ode murahti. Lopulta hän vastahakoisesti päästi Driimin irti. Ensin sille piti lässyttää mamma-juttuja.
Vein Odea mukani. Hän kävi huikkasemassa Driimistä talliin ja seurasi. Nainen ei varmaan arvannutkaan mihin hänet veisin...

[Odelie]

Montemestarit

- Ei sen Kukan kanssa sitten mitään pitkää lenkkiä, kävelet rauhassa, voit vähän ravailla ja muutamaan kertaan menet sen raviradan ympäri ja tulet takaisin. Voit mennä molempiin suuntiin jos siltä tuntuu, mutta ihan omalla vastuullasi sitten, Ben selosti minulle.
Setäni piti edelleen Kukan kuolaimista kiinni molemmin puolin ja tamma allani liikkui hieman kärsimättömänä. Se halusi päästä juoksemaan kovaa ja kaiken lisäksi tämä oli toinen kerta kuin itse nousin koskaan Kukan selkään. Ajatuskin montesta oli puistattanut minua tähän mennessä, mutta nyt se oli alkanut tuntumaan hyvältä idealta, ehkä se voisi onnistua.
- Jos sua ei tunnin päästä tallilla viimeistään näy niin lähetän ambulanssin sun perääs, Ben jatkoi selittämistään edelleen, että minua alkoi jo kyllästyttää.
- Juujuu, kyllä me tytöt selvitään tästä, tuhahdin vain ja lopulta Ben päästi Kukan irti.

Minua jännitti, myös Kukkaa taisi hieman jännittää, kun kävelimme metsätietä pitkin. Toisinaan toivoin, että meillä olisi oma ravirata, sillä Artsilassa käyminen tuntui jotenkin, nololta. Mutta ei se näyttänyt setääni haittaavan ja tuskin Artsilassakaan pistettiin pahakseen kun seteleitä tästäkin hyvästä saivat.
- Eiköhän mennä kun Alexilla mentäs, huokaisin lopulta ja kannustin Kukkaa raviin.
Se tuntui hurjalta kun tamma lähti pinkomaan päättömän lujaa eteenpäin, annoin sen juosta, rentouduin, nautin kyydistä. Toivottavasti alushousuni eivät näkyisi vaaleiden housujen alta, kun pylly pystyssä menin, ei se haitannut, kukaan täällä metsässä menisi. Hetken aikaa annoin Kukan ravata, kunnes hiljensin sen vauhtia taas.
- Hieno tyttö.

Kukka pärskähti iloisesti, kun käännyimme raviradalle, se lähti kiihdyttämään vauhtia malttamattomana, kirosin kun pidätteet eivät meinanneet mennä neidolta perille. Raviradalla oli joku, taisi olla Tappi tai Artsi, tunnistin hevosen Kopseeksi, taisi olla elämäni ori. Hymyilin vain tervehdykseksi ja kannustin sitten Kukan raviin. Tajutonta vauhtiase neito lähtikin.
- Purrr, hidastininnokasta tammaani vähän, ei se kuitenkaan ottanut pidätteitä vastaan, perkuleen poni.
Hieman reippaamman pidätteen jälkeen kävelimme hetken, Kukka pärski tyytyväisenä, se ei ollut edes hionnut vielä, ainakaan paljoa. Vaihdoin Kukan kanssa suuntaa, tämä oli ravihevoselle se luonnollisempi suunta, ravata, lujempaa ja potentiaalisemmin, tunsin jännityksen kerääntyvän sisuksiini ja pakottamaan minua kokeilemaan.

Kukka oli tumma, hiestä, silti siltä löytyi virtaa aivan tallin pihaan saakka. Dean tuli minua vastaan hieman virnuillen, mahdoin olla hauska näky. Kiitollisena laskeuduin Kukan selästä ja annoin Deanin taluttaa sen talliin. Hetki ilmaa ja sitten pääsisin pesemään neitokaista.
- Mahtoi olla mukava kokemus, millos lähdette kisakentille, Dean kysyi samalla kun astuin talliin.
- En mä mihinkään kisoihin tän kanssa, huokaisin ja avasin hanan.
- Ihan hienostihan se kulkee, kokeilisit, Dean ilmeisesti haluaisi nähdä vain sen katastrofin.
- Se painaa huomattavasti enemmänkärryillä, montea menee justiinsa mukavasti, kuitenkin kova suustaan, toisaalta miksei, mutta lienetkö kasvattajakaan ilahtuu semmoisesta ideasta, suihkuttelin Kukkaa joka yritti epätoivoisesti juoda vettä.
- Ei sun tarvitse sitä kokonaan monteen siirtää, menet vähän leikilläsi montea ja raveja jatkelet ihan normaalista, Dean ehdotti, tuossa olikin jotain, vaihtelua siitä olisi myös Kukalle, miksi ei siis.

Hieroin linimenttiä Kukan sääriin ja laitoin Helosania vuohisiin, pientä rupea oli ilmentynyt sinne, kun lumi oli sulanut ja hiekka oli taas tullut käyttöön, se oli jo viime kesänä aiheuttanut ongelmia, mutta Kukka neito ei vain voinut sietää minkäänlaisia suojia jalassaan, semmoinen hienohelma oli se.
Käärin vielä botit tammalle jalkoihin. Inhosin laittaa pelkkiä rättejä, sillä ne liukuivat usein pois, mutta linimentti ja Back on Trackit olivat aivan liian vahva juttu jopa hevoselle. Lopulta talutin Kukan takaisin boksiin, jossa se tuijotti minua huomion hakuisesti.
- Saat safkaa kohta, mamma menee nyt putsailemaan sun varusteita, silitin Kukan turpaa ja lopulta lähdin varustehuoneeseen. Onnekseni Dean oli pyyhkäissyt satulan, mutta kuolatut kuolaimet hän oli jättänyt minulle. Myöhästyisin ruoalta, jonka Mariel oli tehnyt, mutta hevoset tuli hoitaa tai nyrkki kävisi.

[Meg]

Kertomus tallissa työskentelevän Marielin päivästä

- Aah. Viimeinen karsina siivottu, Mariel huokaisi ja venytti k'asi'a'an raukeana. H'ant'a ei uskoisi ik'aisekseen, sill'a nainen n'aytti niin nuorekkaalta farkuissa ja vanhassa hupparissa. Sein'an viertt'a nojasi talikko ja kottarit olivat kukkarallaan likaisia alusia. Dean oli ep'aillyt suuresti kyseisen naisen tehokkuutta, mutta saanut h'amm'asty'a, kuin t'am'a p'aihitti melkeen h'anet itsens'a karsinansiivouksessa. mariel kuskasi likaset aluset lantalaan ja ilmestyi j'alleen talliin.
- Tarvitaako uusii alusii n'aih'i? H'an osoitti oven vieress'a olevia karsinoita. Kun kukaan ei vastannut Mariel kurkkasi jokaiseen karsinaan. Ne n'ayttiv'at hyvilt'a. H'an vihelteli kuin nuori tytt;o. Perinteiset tallity;ot oli oiva tapa piristy'a ja saada el'am'a'an j'alleen rytmi. Se oli eritt'ain t'arke'a'a. "Aiti, joka roikkui lapsissaan, kuin h'anell'a ei ole muuta el'am'a'a, siksi Marielia oli nimitt'anyt h'anen tytt'arens'a. Nyt he n'akiv'at j'alleen p'aivitt'ain, eik'a Mariel voinut kuin h'amm'astell'a tytt'arens'a aikuisuutta. Vaikka mieless'a'an h'an n'aki yh'a suloisen 5-vuotiaan, joka pyysi is'a'ans'a nostamaan t'at'a hevosen selk'a'an. Ja kuin is'a ei ollut siihen suostunut, tytt;o oli opettanut hevosensa kumartumaan. Nyt tuo tytt;o, oli melkeen jo aikuinen. Itsen'ainen, ylpe'a ja kaunis nuori nainen. Niin se aika vain kului. Marielsta tuntui, kuin se el'am'a olisi ollut jonkun muun. H'an oli l'ahtenyt p'a'a t'aynn'a unelmia maailmalle, juuri Megin ik'aisen'a, mutta saanut petty'a karvaasti. Suloinen unelma oli pian alkanut maistua katkeralta, mutta Mariel oli selvinnyt. T'ass'a h'an nyt seisoi. Rupistuneena, mutta elossa.

Ulkoa kuului auton''a'ani. Odelie oli saapunut hoitamaan mussukoitaan. H'anen ulkon;ok;ons'a oli muuttunut viime viikkojen aikana. Silmiss'a v'alkehti pehme'a valo, mutta samalla ilkikurinen.
Mariel suorastaan kadehti t'at'a pippurista naista. H'an seurasi tuota reipasta, keve'a'a askelta ja huokaisi. Sit'a se rakkaus teett'a'a. Mariel hym'ahti, miettien oliko h'an n'aytt'anyt aikanaan tuolta. Tallin omistajan askel kuului talliin asti. H'anen kasvonsa olivat my;os vuosista k'arsineet, mutta Marielille mies oli yh'a sama, kuin vuosia sitten. Ulkokuori voi muuttua, ryppyynty'a eli hapettua, mutta tuon miehen mielt'a ei kyll'a ik'a painanut. Ben ilmestyi talliin yht'a vakavana kuin yleens'a.
- Hein'akuorma tulee pian, h'an ilmoitti. Se sai vipin'a'a tallity;ontekij;oiss'a. Mariel nojasi oven karmiin ja antoi silmiens'a seurata Benin liikkeit'a. Kuinka t'am'a k'avi l'api rehuvarastoja ja murisi jotain kielt'a, jonka Mariel oli oppinut tunnistamaan hepreaksi. Mies kirjoitti jotain yl;os.
- Eik;o sulla ole muuta tekemist'a? Ben k'a'antyi katsomaan.
- Eik;o olisi ihana olla viel'a nuori? Mariel kysyi. T'ah'an mies murahti jotain. Toisinaan Mariel tunsi olevansa se 15-vuotias tytt;o, joka katseli isoa ja pelottavaa Beni'a, mutta vuosien tuntemus pyyhk'aisi tunteen pois. Mariel oli oppinut n'akem'a'an miehen kuoren alta.
- Olisi viel'a vapaus valita, mahdollisuus, usko tulevaan, ulkon'ak;o ja puhdas ja ehj'a syd'an, Mariel sanoi. H'anen hiuksensa karkasivat jatkuvasti kampauksesta.
- Sulla on yh'a tulevaisuus, olet edelleen kaunis ja vuosien viisastama syd'amesi suhteen. Ben vastasi. Mariel naurahti happamasti.
- Joitain asioita, edes vuodet eiv'at pysty muuttamaan, Mariel huokaisi. H'an otti tyhj'at rehupussit ja alkoi taittelemaan niit'a kokoon.
- Jotkut asiat eiv'at koskaan muutu, Ben totesi. Siin'a mies oli toden totta oikeassa. like you, Mariel ajatteli.
- Heti ku ovat saaneet hein'at pois autosta, niit'a voi alkaa jakaa, Ben ohjeisti. Ja h'ant'a toteltiin kuin kenraalia. paitsi, ett'a Mariel ei ole sotilas. Vaikka kuria, Benin tyyli'a, voi sanoa armeejaksi. Se ei haitannut Marielia - enää.

H'an muisti hermostuneensa tuohon kuriin nuorena ja kiljaissut p'ain naamaa Benille:
- Olen nuori nainen, en sotilas. Älä k'aske, pyyd'a. Komentoja uhmataa, pyynn;ot toteutaan kunnioituksesta. Mahtavan miehen ei tarvitse komentaa, sill'a h'anen kuiskauksensakin kuullaan. Benin silmiss'a katse oli pehmennyt. Ter'as n'aytti jopa hetkitt'ain hopealta. Miehess'a tuli olla kylmyytt'a, mutta kokonaan ter'ast'a h'an ei saanut olla. Sellaiseen vain satuttaan itsens'a.
Ter'as voi olla muuttumaton, mutta kaikki muu muuttuu. Nuorena opittu kunnioitus oli s'ailynyt l'api Marielin el'am'an. H'an k'a'antyi ymp'ari, laittoi rehut pussit roskiin ja meni auttamaan heinien kanssa. H'an joskus kauhisteli m'a'ari'a, joita Simoran hevosille sy;otettiin. Yhden poninkin aterialla ruokittiin h'anen nuoruudessaan raskasta ty;ot'a tekev'a karjahevonen. T'am'a pullea karvapallo oli kaukana Mariel tuntemista hevosista. Se oli kielt'am'att'a suloinen, paksune harjoineen ja isoinen silmineen, mutta koiraakin lyhyemm'at jalat ja py;ore'a vatsa saivat Marielin melkeen s'a'alim'a'an tuota ponia. Heinät oli annettu, lattia juuri melkee lakaistu kuin Sone ilmestyi tallin ovista sisään.Hän näytti levottomalta.
- Äkkiä, alatarhasta on langat pudonnu, hän sai sanotuksi. Valitettavasti myös Ben kuuli tämän. Työntekijät pälyilivät toisiaan.
- Hakekaa ne pirun ponit sisään, ennen kuin aidasta läpi tulevat, Ben tuhahti saaden porukkaan liikettä.
- Voin käydä sen tänää korjaamas, ku lupasin Odelle liikuttaa Jolia, Mariel totesi ennen kuin painui ulos.

- Kriisi ohi, kukaan ei karannut, Sone huokaisi. mariel veti juuri viimeisen hevosen oven kiinni. Häntä nauratti. He olivat kaikki ilmestyneet narujen kanssa päät punaisena portille ja vastassa oli vain muutava möllöttävä suomenhevonen. Ne lepuuttivat kaikessa rauhassa takajalkojaan, ilmeisestikään ne eivät olleet kokeilleet vapauden hurmaa. Kaikeksi onneksi. Mitähän Ode olisi sanonut, jos hänen mussukkansa olisivat painuneet metsään innoissaan ja vaikka katkasseet jalkansa...
Muut painuvat tauolleen. Lounalle, ateria, jota Mariel piti täysin turhana. Hänellä ei koskaan tullut nälkä niin aikaisin, sillä nainen söi tukevasti aamulla. Tämä tavan oli myös lapset perineet, vaikka Meg lopulta vaihtanut tukevan aamiaisen lämpimään lounaaseen, mutta hän ei ollutkaan aamuihmisiä. Leipä ja kuppi mustaa juuri keitettyä kahvia, siinä oli Mariel mukaan lounas. Oikestaan tulisi syödä 5 kertaa päivässä, mutta kuin Mariel oli aviomiehelleen tästä saarnannut, mies oli vain murahtanut, ettemme ole hevosia, aika on rahaa, syöminen työaikana on rahantuhlausta. Joten mariel oli luovuttanut suosiolla. Siitä lähtien, hän antoi lapsilleen mukaan heldelmän, juotavaa ja suklaapatukan. Ei ollut oikeen raadattaa 10-vuotiasta poikaa kuin aikuista miestä. Toki Elias oli siihen lopulta tottunut, ja pitänyt huulensa yhdessä. Hän oli niin kultainen poika, ja varsin pehmo mies. Yhtä höpsö, ehkä jopa höpsömpi nyt kuin 10-vuotiaana. Aivan erilainen kuin isänsä, Mariel otti tästä kunniaa. Hän oli aina toitottanut, että naiset tykkäävät kivoista miehistä, eikä sellaisista m'lkuista, mitä Rickhard osasi olla. Isä ei varmasti hyväksyisi sitä, mitä hänen poikansa nykyään on, ja Mariel tiesi sen häiritsevän Eliasta. Hän oli koko lyhyen ikänsä, jolloin isä oli ollut elossa, yrittänyt mielyttää, mutta mikään ei ollut koskaan tarpeaksi. Mariel värähti lämpimästä, melkein kesäisestä päivästä huolimatta. Ei tehnyt hyvää muistella liikaa.

Oli aika palata tähän hetkeen ja Joliin. Tamma seisoi hämärässä. Se oli varuillaan ja seurasi korvillaan ympäristöään tarkkaavaisesti.
- Muista, ei huutoa tai väkivaltaa, Ode oli sanonut Jolista. Ei hevonen ymmärrä, jos ihmisellä on huono päivä. Ei tajua, että ärsyyntymisen syy on aamulla pohjaan palanut puuro tai rikkoutunut pesukone. Se on tässä ja nyt. Aina. Mariel halusi tutustua tammaan rauhassa. Hän meni karsinaan muina miehinä, eikä kiinittänyt mitään huomiota Joliin. Se oli kulmassa, korvat pyörivät epäluulosta. ihan kuin se olisi halunnut kysyä: What do you want? Kiirehdi hitaasti, Mariel muistutti iteselleen. Epäluulon väistyessä Mariel tervehti hevosta. Hän oli sivuttain ja antoi tämän haistella itseään. Joli hyväksyi tervehdyksen. Tämän jälkeen Mariel rapsutti hieman tammaa, kunnes haki sen varusteet.
Hän harjaili ja varusti tammaa kaikessa rauhassa. Ja aina Jolin ehdoilla. Hän esitteli sille myös vasaran, langan ja muut työkalut. Lankaa Joli säpsyi hieman.
Se oli varmasti tottunut siihen tarhan lankujen seassa ja ymmärtänyt, ettei siihen ollut koskemista. Joten, Joli oli syystäkin epäilevä.
Mariel satuloi Jolin. Tamma luimi ja nosteli jalkojaan vyön kiristyken yhteydessä. Muuta se ei tehnytkään.
- Hyvä tyttö, mariel kehui lempeästi ja kyhnytti Jolia harjamarrosta. Siitä se piti. Hän talutti Jolin pihalle ja ponnisti höyhenen kevyeesti selkään. Tamma ehti ottaa muutaman askeleen. Se reakoi heti kuin Mariel hipaisikin ohjia.

Pienen tottuttelun jälkeen Mariel ohjasi Jolin alatarhalle. Sitä epäilytti kulkea portista sisään. Mariel piti pohkeensa kiinni ja lantion seudun rentona. Tamma otti muutaman ravi askeleen.
- Soo, rauhassa, Mariel lausui ja pidätti. Tamma pysähtyi portille ja kuopi levottomana. Jolin tuli nyt luottaa ratsastajaansa. mariel kiepsautti sen ympäri, ja kannusti uudestaan portille. Jolia epäilytti edelleen, mutta se asteli lopulta sisään. Mariel taputti tammaa lavalle. Lanka oli irronnut kannattimistaan ja roikkui aidan yli. Mariel jätti Jolin ohjat maahan. Hän laittoi portin kiinni ja päästi Jolin vapaaksi. Nainen irroitti muutaman huonon kannattimen, naputti tilalle uudet ja kiristi lankaa. Operaatiossa hän ehti satuttaa sormensa, astumaan tuoreeseen lantaan ja naulaamaan rikkoinaisen laudan suoraksi. Kuitenkaan tähän kaikeen ei kulunut puoltakaan tuntia. Mariel venytti toista kättään. Vanha vamma vihoitteli. Naputus ei sopinut sille yhtään. Nainen puri huultaan. Enää viimeinen kannatin kiinni, kättä kihelmöi ja lapaluun kohdalla poltteli. Lanka piti kiristää ja sähköt kytkeä. Nainen piti taukoa. Hän otti satulalaukusta ison omenan ja valitsi istumapaikaksi aurinkoisen kulman. Joli haistoi omenan jo kaukaa. Se ilmestyi salavihkaisesti lähemmäs marielia. Hän hymähti.
- Come, nainen kannusti. Jolia epäilytti, mutta se kovasti myös halusi omenan. Tamma käytöksessa oli sekoitus uteliasuutta, intoa ja epävarmuutta. Se ei ollut vihainen vaan epävarma. Tämän tajutessaan Mariel huokaisi. Niin moni hevonen on väärin ymmäretty. Tässä oli juuri niitä tapauksia. Marielille muistui mieleen, kahdoin kohdeltu, mutta näpsäkkä paint-tamma. Sillä oli kermanväriset laikut, heräsilmä ja mustat jouhet. Elias oli silloin 9- vuotias. Ja hän ihastui tammaan.
Se kyllä söi hyvin, muttei antanut Rickhardin tulla edes lähelle, kunnes hän totesi, ettei tammasta tule mitään. Liian tramatisoitunut. Silloin Elias oli vastustanut isäänsä. - I want to try with that mare, hän oli ruokapyödässä todennut. - ollos hyvä vaan, isänsä oli murahtanut. Tämä tarkoitti, ettei mies ollut samaa mieltä, eikä aikonut osallistua hankkeeseen millään tavalla. Elias oli ilta tolkulla vain istunut tamman aitauksessa. Ja saanut sen lopulta houkuteltuu luokseen omenalla.
Mariel tiesi juuri tolloin, että pojastaan tulisi jotain suurta. Joli tuuppasi Marielia kärsimättömänä. Nainen palasi todellisuuteen. Hän antoi omenan jämät tammalle.
- Eiköhän lähetä tyttönen, nainen sanoi ja ponnisti ylös.

[Meg]

11.8
ps. en tii'a sopiiko t'a'a t'anne, postaampa silti xP

Kahden miehen maanantai

Elias:

Oli viimeinen vapaa ilta. Treenikausi oli takana. Oli aika n'aytt'a'a mit'a osasimme. Ami kyhnytti p'a'at'a'an kylke'ani vasten. Sit'a ei haitannut, vaikka asui kanssani eri maassa. Olin jo viett'anyt hein'akuun alusta asti aikaani jenkeiss'a. Pohjois-Texas erosi suuresti kotoisasta Suomesta. Asuin tuttuni tilalla, jossa olin ensity;opaikkani saanut. Katselin kuinka aurinko laski, v'arj'aten taivaan vaaleanpunaisen ja oranssin eri s'avyihin. Mieleeni muistui v'aksinkin 16-vuotis kes'ani. Vaikka siit'a oli kauan(kauan ja kauan), el'am'a ei t'a'all'a er'amaassa miksk'a'an ole muuttunut. Sukupolvi on vaihtunut, kehitys tekniikassa oli selv'asti n'akyviss'a, mutta maa oli sama, samoin lehm'at. Tein aamup'aivisin huommia tilan alueella(aitojen rakennusta, vesien vaihtoa, hevosten koulutusta, em'ann'an auttelua - mit'a milloinkin) Viile'amm'at iltap'aiv'at vietin Amiralin kanssa. Oman Quater-orini kanssa. Treenasimme kisakautta varten.
Nyt oli aika siirty'a tien p'a'alle. Kiert'a'a vuosittain kiertue, joka kulki pitkin osavaltioita. Tavarat oli pakattu. Hevonen treenattu, jokin silti puuttui, mutta mik'a? Olin ollut jo p'aiv'akausia levoton ja hermostunut. Ramppikuumetta sanovat, mutta tied'an, ettei siit'a ole kyse.

Levottomuuteen saatiin syy. Talon viisas em'ant'a, jo yli 60:n ik'avuoden, tiesi paljon ihmisist'a ja t'ast'a el'am'ast'a. H'an oli hieman harmaantunut, iho karhea, mutta kuitenkin kupliva persoona. Auttelin h'ant'a tiskamaan yksi ilta. H'an seurasi liikett'ani, kuin kuivasin lautasia.
- Kuka sua koton odottaa? Kysyi tuo viisas nainen. Painoin katseeni alas, tunsin poskieni kuumottavan, ihan kuin vuosia sitten.
- Odelie. Nainen naurahti, ja tuuppasi minua kevyeesti kylkeen.
- Naisien per'a'an ne vain haikailee, h'an naurahti. Tuskin kuulin 'a'ant'a, kuin kuva Odeliesta ilmestyi eteeni. Kiusoittelevana ja tummat silm'at s'aihkyen. El'am'ani oli muuttunut paljon yhteenmuuton j'alkeen. En'a'a en ollut yksin kotona. En'a'a tiskivuori ei kasaantunut kietti;o;on tai j'a'akaappi hyrissyt tyhjyytt'a'an.
- Et osaa el'a'a ilman sit'a, heitti yksi tilan nuorista miehist'a. H'an virnisti pilkkaavasti. Mulkaisin ja murahdin.
- M'a en paljoa naisist perusta. Vapaus on ihanaa, h'an jatkoi ja l;oss'ahti olohuoneen nahkanojatuoliin.
- Oota vaa, poju. Ne on viekkaita kuin ketut, lauhkeita ku lampaat, mut kietoo sut seittiins'a ku h'am'ah'akit saaliinsa. Niit ei voi v'altt'a'a vaik haluis, eik el'am'a'a ois ilma niit, talon is'ant'a ilmestyi huoneeseen. Virnistin h'anen sanoilleen. Karjatiloilla oli viel'akin selv'a jako miesten ja naisten "t;oitten" v'alill'a. T'a'all'a naista kunnioitettiin kuitenkin suuresti.
Usein sanotaan, naisen tuovan tilalle sen l'amm;on ja el'am'an, joka yleens'a viittaa lapsiin.
- Sun pit'a'a tuua se n'aytille, talon isn'at'a jatkoi. H'an oli vaimonsa tavoin yli keski'an t'aytt'anyt mies, s'a'anpieksem'a, mutta humoristinen ja hyv'akuntoinen. H'anell'a oli roima annos tilanomistajalle tyypillyst'a ylpeytt'a, mutta my;os intohimoa t''at'a maata kohtaan. Eik'a t'am'a vuosi ole ollut kellek'a'an helppo. Stressi oli harventanut hiuksia miehen p'a'ass'a ja syvent'anyt uurteit'a h'anen kasvoillaan.
- Ehk'a joskus.

Em'an't'a laski k'atens'a olalleni. H'anen kasvoilleen ilmestyi lempe'a hymy.
- H'an on osa sua nyt. Muuta ei tarvinnut sanoa. Ny;okk'asin, jotekin vakavana. Se huvitti minua viel'a ennen nukkumaan menoa. Makasin y;on hiljaisuudessa. Ja oloni oli jotenkin orpo. Kuin kukaan ei k'apertynytk'a'an viereeni. Muistin kuinka lohduttomalta Ode n'aytti, kuin hyv'astelimme talomme pihalla. H'an oli huolissaan p'arj'a'amisest'ani.
- P'arj'a'atk;o? Mit'a jos kone putoo, tai my;oh'astyt, tai.. Ode h'at'aili. Kiedoin k'ateni vain h'anen pehme'an vartalon ymp'ari. Annoin sormieni liukua pitkin h'anen hiuksiaan. Ode painoi p'a'ans'a rintaani vasten.
- Soita mulle ku p'a'aset perille, h'an kuiskasi 'a'ani s'ar;oillen.
- Totta kai, painoin suudelman h'anen p'a'alaelleen. Ode piti minusta kiinni, ihan kuin h'an ei haluaisi p'a'ast'a'a irti. Yht'akki'a h'an p'a'asti irti.
- Hitto, miks en vaa voi tulla mukaas? Ode kivahti. H'an vaikutti levottomalta, itkuiselta ja miltein vihaiselta.
- Keskusteltiin t'ast, huomautin rauhallisesti.
- Mut, Ode huokaisi. Olin juuri sulkenut matkalaukkuni. Lent'aisin aamu;y;ost'a, joten hyv'astit oli suoritettava illalla.
- N'ah'a'a sit kisois, sanoin ja vedin peiton p'a'alleni. Ode tuli viereeni.
- Tieth'an et rakastan sua enemm'an kun mit'a'an muuta, ees Kukkaa tai Jolia, h'an kuiskasi rintaani vasten unisena. Hym'ahdin.
Kello l;oi 2 y;oll'a. Havahdin siihen. Pian pit'aisi taas nousta, enk'a ollut silm'ayst'ak'a'an unta saanut. Ode vainosi l'api y;on.


T'am'a aamu oli raskaampi kuin muut. Muutaman tunnin y;o unet ei antanut hyvi'a l'aht;okohtia. Oli maanantai. Ensimm'aisen kisaviikon maanantai. Kisat alkaisivat torstaina.
Mahanpohjassa kutkuttuteli tuttu polte. K'avin itse ruokkimassa Amin. Rapsuttelin sen kaulaa, kun ori s;oi. Se nautti huomiosta. Kaiken treenin j'alkeen oloni oli luottavainen.
Amilla oli jo ik'a'a, mutta se ei n'akynyt.
- Koht l'ahet'a'an, kiuskaisin. Oli aika pakata. Puhdistin varusteet viel'a viimeisen kerran, ja huomaisin miettiv'ani paljon kello oli Suomessa. Miten Ode p'arj'asi? Olin kuullut, ett'a siell'a oli ukkostanut rajustikin. Olikohan Ode kunnossa? Kaikkien mietteiden aikana 'ar'ahdin itselleni. Edess'a oli yli 4 tunnin ajo. Pakkaaminen, lastaaminen - kaikki. Ja mietin vain Odea!
Aikuista naista, joka varmasti p'arj'asi kotonamme. Aamiaisella olin kielt'am'att'a levoton, kunnes em'ant'a ei en'a'a jaksanut katsella sit'a.
- Soita sille, h'an sanoi ja osoitti puhelinta. Ep'ar;oin.
- Soitan sit ku p'a'asen sinne, vastasin.
- Juu, mut jos mieli muuttuu nii puhelin on k'ayttett'avis, em'ant'a huomautti ja korjasi astiat pois. H'an tunsi minut paremin, kuin min'a itse. Sill'a parin tunnin p'a'ast'a n'app'ailin Oden numeron puhelimen n'ayt;;olle. Kaikki oli miltein l'aht;ovalmiina. Hevonen piti vain lastata , ja muita viime hetken valmisteluja tehd'a. Tiesin vain, etten voisi l'ahte'a ajamaan kuulematta Oden 'a'ant'a. En vaan voinut. Kello n'aytti kymment'a. Laskin sen olevan jo jotain kuutta Suomessa. Puhelin r'atisi, se oli hieman ajastaan j'aljess'a, mutta verkko oli vahva ja toimi pahanpaikan tullen, kuin k'annykk'a'an ei aina l;oyt'anyt kentt'a'a.
- Haloo? Naisen 'a'anen kuuleminen tyynytti minut hetkess'a.
- Odelie.
- Oota. Oota. Pys'ayt'an auton. Naurahdin. Olin olevinani kuulevani auton hurinan taustalta. Se lakkasi.
- Noin.
- Miten voit rakas? Ihan kuin Ode olisi nyhk'aisyt.
- M'a voin hyvin. Miten Ami? Et kai oo liian v'asynyt? En voinut kuin hymyill'a. Niin Oden tapaista. H'an oli aina huolehtimassa. Mitenk;oh'an on p'arj'annyt siel kaukana Suomessa, kun minusta ei ole voinut huolehtia.
- Ami on kuule huippukunnos. Ja m'a nyt selviin.
- Mit'a tarkotat?
- Ode.
- Elias. Huokaisin eritt'ain syv'a'an.
- Nukuin v'ah'a huonosti viime y;on.
- Silti oot l'ah;os ajaa, ent jos.. Osasin odottaa t'at'a. Hyssyttelin naista.
- Vahvaa kahvia ja sun 'a'ani, v'asymys haihtuu, toivoin Oden n'akev'an virnistykseni.
- Turhaa virnuilet siel,
- Rakastan sua, n'ah'a'a sit ku tuut. Pojat oottaa jo. Ne vaa virnuilee, etten osaa el'a'a ilman sua.
- Et varmaa osaakkaan. Ode kuisoitteli.
- Jaaha, et s'a sit p'arj'a'at vai? Ehken tuu ollenkaan kotiin, esitin tuohtunutta.
- Elias. Mul on ollu hirvee ik'av'a sua, Ode sanoi hieman h'at'aisesti. Hymyilin. T'at'ak;o me olimme? Emme pysty el'a'a ilman toisiamme.
- Rakastan sua. Oden 'a'ani oli kuin rauhoittavaa. Se sai minut hymyilem'a'an.
- Moikka, kulta. Lopetin puhelin. Oli aika l'ahte'a tien p'a'alle. Tai niin kuin paikalliset sanoivat : It was time to hit the road.

***

Dean:


Ukkonen oli rumisuttanut kattoa l'api y;on. Aamulla p'a'a painoi tonneja, ja Megin iho oli aivan liian silkkinen jalkojani vasten. Oli aika nousta. Hevoset ei odota.
- Paljo kello? Kuului uninen mutina jostain peiton alta.
- Koht kuus. Meg k'a'ansi kylke'a'an ja k'apertyi syvem'alle s'ankyyn. Hyv'ah'an sen on nukkua. Aamutalli, jotenkin p'a'atyi aina viikonlopun j'alkeen mun hartijoille. Rosieta et yl;os s'angyst'a saa maanantai aamuna. Se on kun perseeseen ammuttu karhu, hyv'al tuuril. Eik vanhuksillakaan ollu ees villi viikonloppu, kuten mul ois voinu olla. Kaiken pilaa maanantain ihana aamutalli ja Ben. Mies varmaan tahallaan t;okki kuumal kepil persuksille. Vanha k'arttynen ukko oli mut kohteekseen valinnu. El'av'a fossiili, kute Mariel sanoo. Ei auttanut kuin vet'a'a farkut jalkaan,nyk'ast joku ruttunen paita p'a'alle ja painua ulos kosteaan aamuun.


K'ang'at oli jo umpim'ar'at ennen ku talliin p'a'asin. Kirosin syv'a'an. Kumpparit pit'ais hakee, mut ei koskaa jaksa. Laiskuudest t'aytyy ain maksaa. Tallissa oli ihanan rauhallist. Se oli jotenkin runollisen tunnelmallinen aamuisi. En tosin runoilija ole, joten ei voi kuvata hienoilla sanoilla. Uniset hevoset her'ailiv'at kuin napsautin valot p'a'alle. Aloitin aina pikkutallista, jossa n'a'a Oden juoksijat asuu.
- Huoment l'askip'a'at, safkat tulos. Osa osas k'aytt'aytyy siivost, mut sit oli Kukka. Kukka aka mamman mussukka. Se h;ori ja hirnahteli syd'ant'avihlovasti, ihan ku ei muka safkaa koskaan sais. Annoin ekat sille, ku ei jaksa kuunnella sen m;oykk'a'a heti aamust. Ihan yht'a rasittava ku omistajansa.
Heittelin hein'at hevosille my;os yks'aripuolel. Niil oli taas ihme s'a'at;oi, verkkoja, h'akkej'a, kastelua, omaa hein'a'aki yhel. Rutiinil pit'a'a vet'a'a, vaik v'asymys tuo mukanaan virheit, jost sit taas saa haukut Benilt'a. El'am'a osaa olla niin hankalaa, jos semmoseks sen haluu luoda. Kuten n'am'a ihanat naishevosomistajat. Ei luoja mit'a s'a'at;o;o.


Kahvin tuoksu tervehti p'a'arakennukseen astujaa. Suunilleen koomas lampsin kietti;o;on. Mariel vaati kaikki asukkaat yhteisella aamiaiselle. Miet'a oli kirjaja joukko aamup;oyd'as. Ben mukinsa, murjotuksensa ja aamuisenlehtens'a kanssa. Se oli jo heti tivaamas tallist. Tokasin vaan, et ei ong. Sen vieres istu Rosie. Ihme kyl. Harvemmin tota tytt;o;o n'aki maanantai aamuna. Silm'at seiso p'a'as, ja ne kiilu pelottavasti. Toivottavasti ei t'anne j'ais, tuskin, ku Benin julma hahmo h'a'alyili Simoran yll'a ku vanginvartija.
- Mit'as sais olla? Mariel lirkutteli pirte'asti. Mietin, miten tuo naine pystyy olee nii reipas heti aamust.
- Kahvii, urahdin unisena.
- Herra on hyv'a ja hakee itse, Ben tokaisi. Mulkaisin h'aneen p'ain ja v'a'ant'aytyin yl;os tuolista. Mariel antoi kahvin k'ateeni.
- Oikee vahvaa, n'ayt'at tarvitsevan sit'a , se sano ja iski silm'a'a. Istuin Megin viereen, joka my;os n'aytti eritt'ain pirte'alt'a. H'anell'a oli silmiss'a'an rauhallinen katse. Viime aikojen ahdistus oli v'aistynyt. Saimme eteemme kukin lautasen puuroon. Rosie nyrpisti nen'a'ans'a, mut yks varottava katse Benilt sai sen hiljenee. Mariel m'atti p;oyd'alle my;os hilloa, maitoa, sokeria ja voita.
- Jokane maustaa sen miten haluu. H'an ilmoitti, ja otti oman paikkansa Megin ja Benin v'alist'a. Puuron alas saaminen oli selv'asti tuskaa Rosielle. Pisti siihen aimo annoksen sokerii, hieman hillooki. Ei brittitytt;o t'amm;osii herkkui tunne. Ben tyhjensi lautasen sellasenaan. Marielille voita, Megille maitoo ja hilloo. Itse ripautin hieman sokerii ja laitoin tilkan maitoo.
keskityimme sy;om'a'an, joten keskustelua ei paljoa virinnyt. Mit'a Ben nyt huomautti Englannin mellakoista, Usan taloustilanteesta ja nykysist kansanedustajista. H'an sai vain ep'am'a'ar'aisi'a vastauksia.


Aamup'aiv'al lapattiin karsinat, siivottiin ja Ben m'a'arisi liikutettavat hevoset. H'an my;os ratsasti oman orinsa, jotta sai yksityisyytt'a. Tai jot. Mariel puhu joskus jostain Benin mestaruuksist l'ankk'arin puolel, et parempi ku oma kuuluisa Andersson eli Eliaksen is'a(nimelt'a'an Rikhard Wilhelm Andersson). H'an ei ollut mitenk'a'an legenda, kute Elias. Kuulma johtuu luonteest. L'ankk'areis ei riit'a et oot ylihyv'a, ja peset kaikki.
Sun pit'a'a osata sen maailman seurustelus'a'ann;ot. Lista oli pitk'a, m'a'arittelem'at;on, jonka vain sinne syntyneet ties. T'am'amp'a takia Elias oli niin suosittu. Se ui l'ankk'aripiiris ku kala vedes, ku Ben on vaan - Ben.

- Se oli liian m;or;ok;olli soveltumaan muitten joukkoon, Mariel naurahti muistoilleen. H'an vaikutti toisinaan hiema haikealt, puhuessaan rapakontakasest el'am'ast'a. Ben, Benjamin, m;or;ok;olli, el'av'a fossiili - rakkaalle on monta nime'a. Mariel vaikutti jotenkin tytt;om'aiselt'a, kun h'an oli Benin l'aheisyydess'a. Ku oiski nuori tytt;onen, eik kahden lapsen 'aiti ja leski. H'an oli kuitenkin nuorekas ja kaunis nainen. Silmiss'a oli tuiketta, leikkisyyttt'a, kova suust, mut hell'a syd'ammest. Huomasi heti kest'a sisarukset olivat. Meg ei koskaan my;ont'aisi, mut on siin kyl paljo 'aitins'a piirteit.
Ode ilmestyi kymmenen j'alkeen. Eliaksen poissa olo rasitti sit'a. Hymy ei ollu niin s'aken;oiv'a, ja saatiin kuulla haikeita huokailuja pitkin p'aiv'a'a. Yksin'aisyydes Ode painaa p'a'ans'a parhaan yst'av'an olkap'a'alle.Tosin l'app'asee sen j'alkee, ku heit'an jotain tyyllik'ast. Se ei vaa osaa el'a''a ilma Eliast. Tiet'a'a sen varmaan itteki. H'anell'a oli yleens'a Kukka, Joli ja Juli vastuullaan. Viime aikoina oli ne j'a'any hiema muiiten vastuulle. Se sai Benin murisemaan, syytti muuttoa. Et ei Ode jaksa raahautuu heppojensa luo en'a'a. Just joo.
- Huomenta, tervehdin h'ant'a aurinkoisesti. Odella oli ollut pitk'a y;o takanaan. H'anen silmiss'a n'akyi sel'v'a v'asymys.
- Otatko Herttuan, jos ajan Kukan? P'a'atin suostua Oden pyynt;o;on. Niin lamaantuneelt se kuullosti.
- Sano vaa millo.
- ;o, ny.
- Okke. Vien vain luudan pois ensin.


Lenkki sujui reippaasti. Molemmat suomalaiset olivat hyv'altuulel, hieman pirteit tosin. Herttua ei pit'anyt toisena kulkemisest, mut se ei tukkijaloillaan pysyisi Kukan per'ass'a. Ode sen sijaan n'aytti levottomalt. Nainen haroi hiuksiaan, korjaili asentoaan ja jatkuvasti kannusti Kukkaa reippaampaan tahtiin. Tamma puuskutti ja juoksi mink'a jaloistaan p'a'asi.
- Ode! Riitt'a'a jo. Huusin taempaa. Ensin nainen ei kuullut, mut sit Kukka hidasti k'ayntiin. N'ain muutaman kyyneleen kimmaltavan Oden poskilla. K'avelimme takaisin Simoraan. Molemmat piti pest'a, hiest'a m'arki'a ku olivat. Oden liike oli hidasta ja hallittua. V'akisin hallittua siis. Hevoset p'a'as karsinoihi. Ja laitettiin varusteit pois, kun jokin remmi oli sotkussa. Ode riuhtoi sit'a miltein ep'atoivoisesti. Nappasin h'anen k'asist'a'an ja katsoin tummiin silmiin. Ode ei sanonut mit'a'an. Painoi vain p'a'ans'a rintaani vasten.
- Mul on vaan niin ik'av'a, h'an sopersi.
- Tii'an, huokaisin, ku en muuta osannut sanoa. Halasin Odea, vaikka valjaat j'aiv'at ik'av'asti v'aliimme.
- Dean.. Oden 'a'ani oli miltein tuskainen. Hyssyttelin.
- "Al'a sano mit'a'a, kuiskasin Odelle. K'adet kietoutui ihmeen koval voimal kaulalle, vaik aik pieni Ode oli.


Loppu p'aiv'a sujui t;oitten osalta hyvin normaalisti. Irtohypyttetiin nuorii, ajettiin Marielin kans Kaisa ja Krista. Ben ei 'aysinyt pahemmin, eik'a kukaan loukkaantunut. Oli hyvin tavanomainen maanantai. S'a'a osas ottaa p'a'ah'an, ku vuoroin satoi ja paistoi. Ode s;oi kanssamme p'aiv'allist'a. H'an juttelin ihan normaalisti, ihan kuin aamuu ei ois ollutkaa.
Kunnes Meg kysy Eliaksest:
- Ootko kuullu Eliaksest mit'a'a? Oden iho kalpeni ja h'an p'alyili muhun p'ain.
- Soitti tos. Kuullosti tosi tyytyv'aiselt, Ode vastasi hieman j'aykk'an'a. Meg oli my;os huomannut Odessa tapahtuneen muutoksen. Eik'a kysellyt enemp'a'a.
- T'al viikol on ekat kisat, Mariel totesi. Sanat oli kuin s'ahk'ari Odelle. H'an pomppasi pystyyn.
- Pit'a'a menn'a, h'an totesi ja poistui ripe'a'sti. Tiesin Oden haluavan p'a'ast'a kattomaan Eliaksen kisoja. Autoimme Marielia tiskien kanssa. Kuivasin tiskej'a, kun sil v'alin Meg k'avi hakemassa kamppeensa yl'akerrasta Vien sen kotiini. T;o;os'a pistettiin p'a'alle. Meg toi limsat ja sipsit p;oyd'alle. h'an hymyili mulle s;op;osti. Sano et valitse leffa, ku k'ay suihkus sil aikaa. Pieni vilkaisu olan yli, ennen kuin katos kylpp'ariin riitti. Miej'an piti viett'a'a rauhallinen koti ilta, mutta p'a'adyimme sohvan nurkkaan jo ennen elokuvan puoltav'ali'a. Meg ei tiennytk'a'an, miten hankala sit'a oli v'alil vastustaa. Tai sitten tiesi. Oli varmaa Oden vaikutust, ehk Rosien jopa.

[Odelie]

Äiti

Tuijotin ikkunasta ulos lasittuneella katseella. Minun ei ollut tarkoitus jäädä tänne yöksi, mutta en halunnut mennä kotiin. Se tuntui niin ontolta ilman omaa kultaani, että sydäntäni särki joka hetki. Joskus mietin oliko tämä ollut kaikkein paras ratkaisu, voisinko vain palata tänne ja leikkiä, etten olisi koskaan tavannut häntä. Se ei suinkaan johtunut siitä, etten rakastaisi häntä, tai haluaisi olla hänen kanssaan, päinvastoin. olin kuitenkin löytänyt edesmenneen äitini, Benin siskon, päiväkirjan, joka oli saanut minut miettimään, olinko samanlainen kuin hän, mitä jos olin, miten sen voi korjata, miksi hän oli sellainen, kuka hän oikeastaan oli ollut, miksi olin tässä maailmassa yksin.

Tapasin hänet taas tänään. Mariel ei ollut kiinnostukseeni tyytyväinen, mutta olen vakuutellut hänelle jo pitkän aikaa, ettei komeampaa miestä ole. Tummat hiukset ja tummat silmät, jossa paistaa omanlainen myrkyllisyytensä, ah hän on niin, vaativa. Olin hänen matkassaan toissapäivänäkin ja löysin hänestä lisää mielenkiintoisia piirteitä. Hän on jokseenkin lipevä, mutta komentaa kuin koiraa. minä tottelen häntä, sillä minusta tuntuu, että olen rakastunut.

Kuka tervejärkinen ei halua tasapainoista suhdetta? Tiesin ettei minulla ja Eliaksella ollut täysin tasapainoinen suhde, vaan annoin miehelle valtaa enemmän kuin itselleni, mutta se johtui ainoastaan epävarmuudestani. Miten elämä osasikaan olla tällaista. En vain osannut ymmärtää, kuka antaa ihmisen kontrolloida toista tuolla tavalla. Kuin koiralle sanottaisiin "paikka" ja se odottaisi siinä niin kauan kun saisi luvan liikkua. olin mietiskellyt näitä asioita koko päivän, joka oli näkynyt työnteossani. olin unohtanut putsata muutaman karsinan, Kukka vei minua metsässä kuusinolla ja Julin kouluttamisesta ei tullut yhtään mitään. Olin luovuttanut heti ensi askeleella Jolin kanssa ja se oli päätynyt siihen, että Ben oli tullut liikuttamaan sen, puhumattakaan Driimin ja minun menostani.

Toisinaan mietin, mitä ihmettä tein tämän miehen seurassa, mutta kukaan ei voi ymmärtää sitä mitä meidän välillämme on. Se on jännitettä, ettemme voi irrottaa silmiämme toisistamme. Se ei ole sitoutuvaa rakkautta vaan raakaa intohimoa, kun haluaisimme käydä toisiemme kimppuun. Toisaalta pelkään häntä hieman, sillä suuttuessaan mikään ei jää ehjäksi, mutta se on osa hänen persoonaansa, niin viehättävää.

Kurkistin pikkutalliin sisään ja kaikki hevoset hörähtivät uupuneesti minulle. ne olivat jo untenmailla, mutta minun oli päästävä vilkaisemaan niitä. Suuntasin Herttuan karsinalle, jossa voikko ori möllötti silmät ummessa. Sujahdin karsinaan ja halasin sitä. Mietteissäni jäin rapsuttelemaan sitä, enkä huomannut sen hamuavan yöpaitaani. Herttua oli mielestäni erittäin herttainen, vaikka se ei taluttaessa ollutkaan mikään priima. Jokaisella on oma luonteentyyppinsä ja jostain syystä pidin oristani hirmusti. Jollain tavalla suomiputen lempeä ilme muistutti oman Eliakseni ilmettä, mutta heissä oli yksi erittäin suuri ero, Herttua oli suomenhevonen, täysin suomalainen, mutta Eliaksella oli ulkomaalaisen eksoottisuus, hän oli Teksasista ja kuului sinne.

Tämä oli taas niitä päiviä, jolloin hän ei ollut hyvällä tuulella. Yritin parhaani mukaan suojella Odelieta ja joka ikistä kohtaa ruumiissani kolottaa. en kykene nimeämään yhtäkään huonekalua, joka olisi ehjä. Tällaista on arkipäivä, se ei kuitenkaan haittaa minua, sillä rakastan häntä sellaisena kun hän on. Toisinaan tällainen, toisinaan kiltti ja lempeä, joka haluaa tehdä kaikkien olon mukavaksi. Oli minkälainen tahansa, hyväksyi muut hänet tai ei, hän oli minun oma Jotamini.

Muistellessani isäni nimeä, inhon väreet kulkivat pitkin kulkivat pitkin vartaloani. kykenin edelleenkin nimeämään jokaisen kohdan johon hän oli minua lyönyt, mutta en antanut sen vaikuttaa. Herttuan pehmeä karva lämmitti mukavasti ja orin lähellä oleminen toi turvaa. Toivoin vain, että rakkaani saapuisi mahdollisimman pian takaisin luokseni. Voisin käpertyä hänen viereensä ja unohtaa kaiken mitä tässä maailmassa koskaan oli tapahtunut, kaiken sen pahan. Hipsin hiljaa ulos Herttuan karsinasta ja suljin huolellisesti pikkutallin oven. Tällaiset yöt olivat rasittavia, hetket jolloin mietin äitiäni, toi niin paljon hyviä kuin huonoja muistoja esiin. Ne kuitenkin opettivat minut jostain, joka jokaisen meidän tulisi tietää. Tässä maailmassa, jokaisella meillä on vain yksi äiti, jota kukaan ei voi korvata, joten ole kiitollinen, rakasta ja kunnioita, sillä joku päivä häntä ei välttämättä enää ole.