Yksityisten kirja

[Scarlett]

19.1.2014
Aamut ei oo mua varten

"Slettiii, maa kutsuu!" Jasonin ääni kuuluu kauempaa ja huomasin pojan hymyilevän mulle toisella puolen maneesia.
"Mitä?" virnistän ja tunnen herääväni jostain horroksen tapaisesta.
"Aikaset aamut ei taida olla sua varten.." poika toteaa ja hypähtää istumaan katsomon reunaan.
"Mistä sä nyt tota mieltä oot?" hymyilen ja pysäytän Eifelin katsomon eteen.
Jason virnistää tyytyväisenä, kuin hallitsisi tilannetta täysin.
"Sä näytät siltä kuin sä nukkuisit sen hepan selässä. Ihan kuin sä et ees huomais että istut siellä."
"Ei nyt oo ees mikään aikanen aamu", hymähdän pirteämpänä antaen Einfalinen jatkaa kävelyään eteenpäin. "Kellohan on jo puolen päivän rajoilla."
"Mut sulle sen taitaa olla" Jason virnistää hymyillen, mutta se ei ollut yhtään ivallista. Jason tuntui ihan mukavalta tyypiltä, vaikka olikin niin pieni ja mua kahdeksan vuotta nuorempi.

"Ehkä. Varsinkin jos vahingossa valvoi niin pitkään." virnistän taas ja samalla laskeutuen alas puoliverisen selästä. "Mutta selviydyin mä tän neidin liikutuksesta kiitettävästi. Silti."
"Noh, sie nyt tekisit sen silmät kiinni. Varmaan teitkin." poika naurahtaa ja tulee tervehtimään Eifeliä minun löysätessä vatsaremmiä ja nostaessa jalustimia ylös.
"Saanko taluttaa tän sisälle?" Jason kysäisee yllättäen ja nyökkään myöntävästi kun arvioin että taisi tammallakin olla iisimpi päivä tänään.

Vedän maneesin ovet kiinni Jasonin kulkiessa edeltä tamman kanssa. Hölkkään kuitenkin pian heidän vierelleen hymyillen.
"Ootko sie nähnyt Linneaa tai Suvia tänään tallilla?" kysäisen ja katselen tammatarhassa käyskenteleviä hevosia.
"Rawana siel tais ainaki olla. Tuli äsken.. Linneakin tais kyllä tulla samoihin aikoihin" poika miettii ja taluttaa tammaa asiantuntevan oloisesti tallin oven luokse, jossa taas toimin oven avaajana ja sulkijana.

Karsinassa Jason auttoi yhä ottamalla pintelit pois Eifelin jaloista samalla kun minä otin suitset ja satulan pois. Sitten Odelie taisi huutaakin jo poikaansa muualle, joten jäin kahdestaan hopeanmustani kanssa, joka tuntui vain piristyvän..

Raahaan varusteet paikoilleen ja harjaan neitokaisen kertaalleen läpi, ennen kuin vien sen takaisin loimitettuna tarhaan Sallin, Allin, Jennin ja Miyssan kanssa. Sen jälkeen pääsin etsimään muita tallissa olijoita pirtein mielin.

Jason tulikin kertomaan mulle sun päivästä omin sanoin - eli väritti kertomusta oikein urakalla. : D Kuulostaa kyllä tutulta tuo vahingossa pitkään valvominen, itsellekin on sattunut niin kerran jos toisenkin. Usein olen tosin silloin laiskana jättänyt hevosten liikutuksen jollekkin toiselle, joten pisteet sinulle Eifelin liikutuksesta. (; - Soneü

[Iida]

28. helmikuuta
melkein eksyksissä
Iida å Jenni #3

Harjasin tumman ponini paksua karvaa. Pyörittelin kumisualla ja jouduinkin tyhjentämään sitä vähänväliä. Jenni nautti, kun sen kutiava irtokarva lähti ja se haukotteli oikein isosti. Rawanna, punatukkainen naisen alku, johon en oikein ollut vielä ehtinyt tutustua, tuli juttelemaan, tekemään tuttavuutta ja rapsuttelemaan Jennin otsaa. Onneksi tamma oli tänään hyvällä tuulella! Rawana kertoi hoitavansa Vadea. Kerroin Jennin olevan oma ponini ja rakas minulle. Kysyin, jos nainen haluaisi auttaa minua talvikarvan poistossa. Ja kyllähän Rawana suostui! Juttelimme oikeastaan vain talliin liittyvistä asioista ja sain tästä naisesta oikein miellyttävän kuvan. Jenni seisoi paikoillaan koko pitkän harjauksen. Tälle päivälle ei minulla ollut mitään tekemistä, tullut vain moikkaamaan Jenniä, mutta koska en haluaisi vielä kotiin lähteä kerroin Rawanalle lähteväni maastoon Jenniä taluttelemaan.

- Tuutko mukaan? kysyin.
- Mjääh… En mä ehi, lähössä pian kotia päin.
- Ai, harmi, joku toinen kerta?
- Joo vaikka, Rawana vastasi hymyillen.

Lähdin hakemaan Jennin suitsia ja liinaa, kun Rawana lähti kohti pihaa. Saavuttuani takaisin Jennin luokse siirsin harjapakin sivuun ja suitsin vikkelästi hieman vastustelevan Jennin. Kiinnitin soljet ja napsautin vielä liinan kiinni kuolaimiin.
- No ni Jenni, mentiin! sanoin sille ja vedin sen liikkeelle.

Pihalla oli alkanut pimetä ja tallinpihalle tuli pari autoa, joissa oli ilmeisesti tuntiratsastajia, heissasin niille ystävällisesti jatkaen samalla kuitenkin matkaa. Talli alkoi jäädä puiden taakse ja harvat katuvalot loisti himmeästi. Jenni käveli verkkaisesti ja tutki maastoa innoissaan korvat hörössä. Jossain rasahti oksat, mutta mustaponi ei tehnyt mitään muuta kuin nosti päätään katsoakseen, mikä rasahti. Taputin Jennin kaulaa ja sain lapasen täyteen karvaa. Ah. Minulla oli ristiriitaiset tunteet talvikarvaa kohtaan. Talvikarvassa hyvää oli se, että Jenni nyt ainakin pysyi lämpimänä ilman loimea, koska tammani kasvattaa vuosittain todella paksun karvan, vaikkei se silti voita shettiksen talvikarvaa. Ja no, päällisin puolin ponit näyttää söpöltä, kun niillä oli talvikarva. Mitäs muuta…? Ei nyt keksi. Huonoa on, että karvaa lähtee paljon ja vaatteet on koko ajan ihan karvoissa, hevonen hikoo helposti. Käänsin Jennin oikealle, tie ei näyttänyt olevan jäässä. Kävelimme ponini kanssa tien oikeaa laitaa ja vastaan tuli pari autoa, joista Jenni ei onneksi välittänyt. Tien päässä käännyimme taas oikealle. Pimeän, valottoman tien päässä näkyi Simora, tai joku muu rakennus. Missäköhän me Jennin kanssa oikein olaan? Kysymys ilmestyi yhtäkkiä päähäni kuin tyhjästä. Tamma käveli rauhallisesti, mutta minulle alkoi tulla pelko, siitä, että oltiin eksytty. Näkemämme rakennus ei ollutkaan Simora, pettymys oli valtava. Talon pihassa loisti valot, mutta talo itsessään oli pimeä.
Aloin etsimään taskustani puhelinta, jonka olin onneksi muistanut ottaa mukaan. Akkuakin oli, huh! Etsin puhelimestani Odelien numeron ja painoin soita -nappulaa.

Piip
Piip
Piip

- Saamarin Ode, vastaa… mumisin.

Piip
Piip

- Odelie Andersson, kuulin puhelimen toisesta päästä.
- Iida, hei! melkein huusin helpotuksesta.
- Mikä hätänä?
- Mä en oikein tiiä missä oon…
- Hmm… Miltä sielä näyttää?
- Metsää, metsää, metsää, mutta äskön ohitettiin sininen talo.
- Hmm.. Mä taidan tietää missä ootte! Jatka tietä suoraan ja sitten käänny vasemmalle ja sitten seuraavasta oikealle ja sitten sun pitäis nähä jo Simora, nainen selitti.
- Ok, kauankohan meillä kestää takas sinne?
- En tiiä… ehkä jotain kymmenen minuuttia?
- Ok, kiitti, heippa.
- Joo, heippa.

Suljin puhelimen ja tungin sen toppaliivin taskuun. - Ei oltu hukassa, supisin Jennille. Jatkoimme reippaina matkaa. Vasemmalle vievä tie oli paikoittain hieman jäässä ja sainkin sipsuttaa varovasti, etten kaatuisi. Jenni, jolla oli vielä hokit, käveli kuin jäätä ei olisikaan. Käännös oikealle. Käveltyämme sitä tietä hetken, näin tällä kertaa oikeasti Simoran ja sen pihavalot. Autoja, taas. Ratsastustunti kait päättyny.
Huokaisin syvään päästyämme tallinpihaan. Oli tämäkin kävelylenkki. No, perillä ollaan ja kaikki meni hyvin, totesin lopulta, ihan turhaan olin säikähtänyt.

Kiva nähdä teitäkin taas täällä, vähän jo ihmeteltiin että mihin sä olet kadonnut : D Ode mainitsikin että kävitte vähän maastoilemassa. Metsät on täälläpäin tosiaan aika samannäköisiä joka puolella, joten ei ole mikään ihme, ettei kokoajan ole ihan varma missä on. Onneksi meiltä lähetetään kyllä etsintäpartio Rami&Mikael heti matkaan, jos oikein pahasti eksyy. Teillä ei onneksi tainut olla niin paha tilanne.  (: - Soneü

[Hanne]

23.3.2014

"Hmm.. Tästä se varmaan sitten oli oikealle... Ei kun vasta seuraavasta!" mutisin itsekseni ja yritin ajaessani tiirailla karttasovellusta kännykästäni.
Tiedetään, hieman kyseenalaista, etenkin kun on vielä hevoskuljetusauto perässä. Mutta minkäs teet, navigaattoriin ei ole varaa ja elävä navigaattorini, Samppa, joutui jättäytymään reissusta saadessaan yllättävän töihin kutsun. Joudumme siis lähtemään rakkaan pikkumieheni kanssa kahden matkaan, joka onneksi ei ollut kovin pitkä. Eihän tuolla orilla vielä ollut koppikokemusta nimeksikään, Tumppu kun oli tähän mennessä asustellut vain kotitilallaan Ryövärissä. Lastaus olikin melkoinen show, vaikka sitä oltiin vähän etukäteen treenattu. Taisi raukka tajuta, ettei äitiä enää tämän jälkeen välttämättä näe ja tutut ihmisetkin jäisivät vanhalle tallille.

Liekkijärven seutu oli todella nätin näköistä jopa näin alkukeväästä, enkä malttanut odottaa miltä täällä näyttäisi kesällä! Simoran tallille vievä tie oli metsän reunustamaa, kunnes vasemmalla metsäaukealla tuli näkyviin suloinen pieni lampi. Pian tiheähkö kuusimetsikkö vaihtui avonaisemmaksi mäntykankaaksi, eikä aikaakaan kun edessä näkyi jo punainen talli, muutama muu rakennus, sekä valkoisilla puuaidoilla reunustettuja tarhoja. Parkkeerasin mustan Hondani koppeineen parkkipaikan näköiselle alueelle ja sammutin auton. Kiersin kopin taakse avaamaan lastaussiltaa, kun huomasin silmänurkastani luokseni kävelevän tummahiuksisen naisen. Käännyin tervehtimään ja kiharatukkainen nuori nainen esittäytyi Odelieksi.
"Tervetuloa vaan Simoraan! Tumppu taitaakin olla siellä kyydissä? Ota poika vaan pihalle niin näytän samoin tein sen karsinan. Laitetaan sille vaikka vähän heinää sinne niin saa rauhassa totutella oloonsa", nainen selitti innokkaasti.
"Joo hetki vaan", sanoin ja avasin lastaussillan.
"Otetaas sut ensin irti naruista... Me ollaan nyt sun uudessa kodissa kuules Tumppu. Saat uusia heppakavereita ja päästän kivoihin maastoihin ratsastelemaan", höpisin Tumpulle sen peruuttaessa hieman hätäisesti ulos kopista.
"Noniin, tännepäin vaan!" Odelie hihkaisi ja lähti kulkemaan edellämme kohti isompaa tallirakennusta.

Tumppu mutusti heiniä omassa karsinassaan samalla, kun seurasin paikkoja esittelevää Odelieta pitkin tallikäytävää. Nainen selvitti minulle mistä löytyy satulahuone, kaapit yksityisen omistajien tavaroille, rehuhuone ynnä muut tärkeät paikat. Kun arvelin suunnilleen muistavani kaiken, päästi Odelie minut purkamaan Tumpun tavaroita. Hain ensiksi satulan ja suitset autosta, joille ei tosin vielä ollut juuri käyttöä. Kohtahan noita tosin saa alkaa orille jo sovitella päälle. Seuraavaksi raahasin kassillisen loimia talliin. Sade- ja villaloimen jätin orin oveen roikkumaan, mutta toppaloimet vein kaappiin. Niitä tuskin enää paksukarvainen suokki tarvitsisi. Rehut vein rehuhuoneeseen hyllylle tyhjään kohtaan, johon kiinnitin Odelielta saamani lapun, mihin kirjoitin tussilla "Tumppu". Kun olin vielä saanut harjapakin ja orin suojat vietyä, aloin olla jo voiton puolella tavaroiden osalta. Ylimääräiset satulahuovat ynnä muut ratsastustarvikkeet olin vielä suosiolla jättänyt kotiin, kun en niillä mitään tehnyt.

"Tumpulle tekisi hyvää päästä vielä vähän ulkoilemaan ajomatkan jälkeen... Mihinköhän se Odelie meni?" mietin mennessäni riisumaan orin kuljetussuojia, joiden olin antanut olla sen jalassa sen aikaa, kun vein tavaroita.
"Moi! Sä olet varmaan Hannele? Odelie käski tulla jatko ohjeistamaan sua. Olen muuten Soneü, se jonka kanssa sovittiin puhelimella näistä jutuista", paikalle ilmestynyt pirteän oloinen nainen selitti.
"Sano Hanne vaan. Tosiaan mietin tässä että Tumpun vois pistää vielä pihalle hetkeks, se kun on raukka joutunut möllöttämään sisällä ja kuljetuskopissa melkein koko päivän", vastasin.
"Joo, viedään se vaikka tuonne tyhjillään olevaan tarhaan nyt täksi päiväksi ja katsotaan sitten noita tarhausjärjestelyjä, kun poika on tottunut uuteen kotiinsa", Soneü suunnitteli ja sen pidemmittä puheitta puin Tumpulle riimun ja lähdimme viemään sitä tarhaan. Osa hevosista tuli sisään tähän aikaan ja lyhyen ajan tarhailijat menivät pihalle Soneün mukaan. Tumppu veti tarhaan päästyään pienet pukit ja säntäili hetken aikaa tarhaa edes takaisin hirnuen ja riekkuen. Taisi olla aikakin päästä jo pihalle.
"Tuletko vielä tuonne päärakennukseen sopimaan vähän tallivuokra-asioita, ennen kuin lähdet?" Soneü kysyi ja lähdimme nyökättyäni kävelemään punaiseen päärakennukseen, jossa Odelie olikin jo järjestelemässä papereita.

Kun kaikki oli sovittu ja olin vielä kirjoittanut orin karsinan oveen ruokinta- ja hoito-ohjeet menin käynnistämään autoani. Tumppu pääsisi sisälle tallityöntekijöiden toimesta ja saisi tarhailla seitsemään saakka. Simora oli kyllä ihastuttanut minut täysin tällä ensimmäisellä vierailullani ja tuntui hyvältä jättää Tumppu tänne. Ensikerralla voitaisiin käydä jo vähän tutustumassa maastoihin kärryillä...


Hienoa, että pääsitte muuttamaan Tumpun kanssa niin pikaisesti meille. Ollaan kaivattukin talliin lisää suomalaista verta ja ihastuttava Tumppu tulee varmasti ilahduttamaan päiviämme jatkossa ties millä tempauksilla (; Ensimmäinen yö kävikin pojalla onneksi todella rauhaisasti, kun varmuudeksi kävin sen tarkistamassa ja vasta aamukauroja jakaessa ori tuntui innostuvan ja ilmoittavan kovin olemassaolostaan, ettei vain jäisi sen kaurat tulematta kuppiin. Maastoja tosiaan kannattaa koluta varsinkin jos kärryjä vielä saa laitettua perään, mielelläni lähden vaikka Iivun kanssa näyttämään meidän maisemia, kun sekin kärryt omistaa ja osaa vielä joten kuten niiden edessä juosta. Laitoin Tumpun nyt tarhaamaan Iivun kanssa, jotta suomenputet saisivat pitää yhtä ja ehkä synkkä Iivukin innostuu opettamaan Tumpulle tapoja (hyviä tai pahoja), kunhan ne vähän tutustuu. Jos tämä järjestely vain teille on ok (: - Odelie

[Hanne]

26.3.2014

Tumppu paistatteli päivää kentän vieressä olevassa tarhassa mennessäni hakemaan sitä. Aamu oli vielä varhainen, mutta halusin käydä hoitamassa kullannuppuni ennen töihin lähtöä. Ori oli päässyt samaan tarhaan suomenhevosruuna Iivarin kanssa. Tai Iivun, kuten Odelie sitä oli kutsunut jutellessamme sunnuntaina. Pojat näyttivät tulevan jo hyvin toimeen ja Iivu päästi kaihoisan hiljaisen hirnahduksen viedessäni Tumpun pois.
"Voi ei, olette jo noin kiintyneitä toisiinne... Älä huoli Iivu, Tumppu tulee kohta tuohon kentälle vähän harjoittelemaan", lohduttelin hätääntynyttä ruunaa.
Talutin Tumpun pikkutalliin, josta se oli saanut oman karsinan voikon puoliveriori Duken vierestä. Sopivat ainakin väriensä puolesta hyvin vierekkäin. Tumppu osoitti hieman mieltään jouduttuaan näin pian sisälle ja uhkasi näreissään näykkäistä minua käsivarresta harjatessani sitä.
"Eläpä jaksa", sanoin rauhallisesti ja jatkoin välittämättä uhmaikäisen kiukuttelusta.

Ori rauhoittuikin pian bongattuaan karsinan lattialta muutamia korsia aamuheinien jäljiltä. Ahneus meni jälleen kiukun edelle. Kaivoin Tumpun sinisestä harjapakista vielä kaviokoukun, jolla rapsuttelin kurat kavioista. Ori nosti kiltisti kaikki jalat valmiiksi ja toimenpide oli nopeasti ohi. Tänään oli ajopäivä, mutta en viitsinyt yksin lähteä kärrylenkille, joten menimme treenailemaan ohjasajoa kentälle. Asetin naapurin ravimieheltä joskus lainaksi saamani silat orin selkään ja kiristin vyön puoliksi. Pujotin vielä ruskeanahkaiset suitset suomenhevosen päähän ja vaihdoin tavallisten ohjien tilalle pitkät ajo-ohjat. Talutin orin pihalle ja asettelin vasta siellä ohjat paikoilleen silojen rei'istä.

Orin kanssa oltiin jo tehty ohjasajoa paljon ja perusjutut sujuivat jo kuin vettä vaan. Päätimmekin tänään tehdä ihan lyhyen harjoituksen, jossa opetin Tumppua venyttämään itseään eteen ja alas käynnissä. Kentälle kävellessämme vastaani tuli Odelie kouluikäinen poika käsipuolessaan.
"No sähän olet aikaisin liikkeellä, moi", nuori nainen hymyili.
"Joo, mulla alkaa työt yhdeltä, niin päätin käydä nyt aamupäivällä moikkaamassa Tumppua, kun täällä on vielä hiljaista", vastasin naiselle ja vilkaisin poikaa, joka näytti siltä kuin haluaisi sanoa jotakin.
"Ainiin! Tässä on Jason, meidän poika. Ratsastelee sillä Iivulla, jonka kanssa Tumppu tarhailee", nainen kertoi äkkiä ja nyt poikakin avasi suunsa.
"Me ollaan menossa Iivun kanssa kansallisiin, kunhan se vähän oppii kulkemaan. Minkä tasoinen sun heppa on? Se on aika oudon värinen suokiksi", poika laukoi ja hämmennyin hetkeksi yllättävästä puhetulvasta.
"Öö... Jaahas.. No sehän kuulostaa hienolta", sain kakistettua ulos Odelien pidätellessä naurua vieressä.
"Jason, Tumppu on vasta nuori, kaksivuotias, eikä sillä vielä ratsasteta. Hassua väritystä kutsutaan voikoksi ja se on hieman harvinaisempi suomenhevosella, kuin vaikkapa rautias", nainen selitti puolestani.
"Onko Iivu rautias?" poika kysyi ja Odelie nyökkäsi hyväksyvästi.
"No, mutta me jatketaan tästä siivoamaan tallia ja päästään teidät treenaamaan, moi moi!" Odelie huikkasi ja lähti kohti päätallia Jason kannoillaan.
Heilautin kättä kaksikolle ja talutin jo hieman kärsimättömän Tumpun kentälle. Iivu tervehti sitä hirnahduksella, johon Tumppu vastasi. Kun muodollisuudet oli hoidettu, pääsimme aloittamaan.

Pidin ohjat kevyellä tuntumalla ja kävelimme hieman uran sisäpuolella Tumppu edellä ja minä perässä. Ori osasi jo hakea muotoa, mutta siinä oli vielä paljon hiomista. Eteenpäin pyrkimystä siltä onneksi löytyi, joten piiskaa ei tarvinnut ottaa mukaan hankaloittamaan ohjaamista ja sain keskityttyä täysin työskentelyyn käsilläni. Aluksi Tumppu meinasi vain lisätä vauhtia vaatiessani sitä kevyesti myötäämään selästään ja kaulastaan. Jaloillaan se astui melko hyvin jo alle, mutta tahti oli epätasaista orin pakoillessa tuntumaa kiristämällä vauhtia. Lopulta yhteystyömme alkoi kuitenkin sujua ja näin orin selän nousevan hieman takaa katsottuna. Kun Tumppu alkoi pysyä peräänannossa, teimme muutamia ympyröitä ja kolmikaarista kiemurauraa käynnissä. Lopetin noin puolen tunnin kuluttua ja irrotin ajo-ohjat siloista taluttaakseni oria edestä. Odelie ja Jason olivat vielä päätallissa siivoilemassa karsinoita, joten päätin kantaa korteni kekoon ja putsata Tumpun karsinan ennen lähtöäni.

Talutin orin karsinaansa, nostin silat pois ja avasin suitset. Kannoin varusteet hetkeksi karsinan oven viereen odottamaan ja harjasin orin karvat suoraan silojen kohdalta. Hionnut se ei kevyestä työskentelystä tietenkään ollut, joten pujotin samoin tein riimun sille päähän ja lähdin taluttamaan takaisin tarhaan. Kenttää vastapäätä olevan tarhan puoliverikolmikko tuli aidalle ihmettelemään taluttaessani Tumppua tarhan ohitse. Kaikki olivat ilmeisesti oreja, sillä Odelie oli maininnut tallia esitellessään jotain oritarhoista. Tumppua eivät isot puoliveriset kiinnostaneet vaan se käveli päättäväisesti eteenpäin katse koti Iivua ja omaa tarhaansa. Syykin innokkuudelle löytyi pian, kun
näin tarhaan levitetyt päiväheinät. Niinpä niin.

Kiirehdin pikkutalliin, jossa Odelie oli juuri siivoamassa Tumpun karsinaa.
"Mä olisin juuri tullut siivoamaan sitä, ettei sun tarvitsisi", sanoin naiselle pahoitellen.
"Ei tämä nyt mitään, samalla menee kuin nuo muutkin karsinat. Mutta jos jotain tahdot välttämättä tehdä, niin käytävän voisi lakaista", nainen ehdotti ja Tumpun kamat putsattuani tartuin harjan varteen.
Pikkutallin käytävässä ei ollut paljoa tekemistä ja pian tallikäytävä olikin puhdas. Käväisin vielä rehuhuoneessa sekoittamassa orin iltaruuat valmiiksi, kunnes lähdin autolle. Vielä täytyi ehtiä käydä kotona suihkussa ja vaihtamassa vaatteet ennen töihin lähtöä.

Iivu ja Tumppu tosiaan on jo kiintyneitä toisiinsa, joka on oikea ihme, sillä tähän mennessä meidän Iivu ei ole tykännyt kenestäkään. Oli ihana huomata, että nuori ori sai sen sydämen sulamaan ja kaikilla on nyt oikeanlainen kaveri tarhaamassa. Jason tosiaan taisi hämmentää meitä molempia hulvattomilla kommenteillaan, mutta eiköhän saada äijästä pikku hiljaa kunnon hevosihminen, jos te simoralaisetkin jaksatte häntä hieman opettaa (; Meillä tosiaan on tallissa sellainen käytäntö, että yksityisten karsinat menee siinä samassa missä omatkin, mutta apua saa aina tarjota, kiitos siitä, joskus kun työtä tuntuu olevan vähän turhan paljon. Hienoa myös huomata, että Tumpulla löytyy kärsivällisyyttä jo oman ikäsensä treeneihin ja mielelläni seurailen orin kehitystä ratsun uralla, jos apua joskus kaipaat, on meillä monta auttavaa kättä tiedossa täällä (: - Odelie

[Scarlett]

26.3.2014

Ei pitäisi peitellä totuutta, vaikka viime kerrasta onkin jo yli viisi vuotta

Koko alkutreenin oli huomannut ettei Eifel kulkenut kovinkaan reippaasti eteenpäin ja sain vähän väliä muistuttaa sitä siitä. Ilmeisesti tälläkin tammalla oli laiskempia päiviä, vaikka luulisi että neidolla olisi ennemmin kevättä rinnassa, mutta ei. Annoin sen laukata ensin hieman vapaammin, ennen kuin otin sitä paremmin hallintaani samalla kooten sitä, mutta vain hieman, koska nyt hypittäisiin esteitä. Silloin en ikinä vaatinut hevoselta niin hienosti menemistä. Tärkeintä oli että se oli hallinnassa, tempo oli sopiva ja ratsu kuunteli, eikä se saanut tosiaan olla liian pitkänä. Eifelillä kun oli lisäksi hyvin matkaa voittava askel, niin sen kanssa sai aina olla tarkkana.

Jason istui katsomossa tuttuun tapaansa. Kuulemma poika odotti Soneüta, tai jotain sinne päin, mutta ei se minua haitannut. Käyntien aikana nuorukainen oli jopa ihan mukavaa juttuseuraa. Nyt poika oli jopa luvannut kuvata videokamerallani kaikki hyppyni, niin voisin jälkeen päin katsoa itse, mitä minun täytyisi korjata omassa ratsastuksessani.

Nyt alkuhyppyjen jälkeen, nostin esteet 80cm korkeuteen. Linja olisi hieman hankalampi, sillä lyhyen sivun jälkeen pitäisi kääntyä ensimmäiselle esteelle, ja suoristamisen kanssa täytyi olla tarkkana. Esteen jälkeen piti jo ohjata hevosen suuntaa oikealle, jotta pääsisi seuraavan esteen yli ja siitä vasemmalle. Linja ei siis ollut suora, vaan näiden kanssa täytyi ajatus olla oikeasti läsnä.
Ensimmäisellä kerralla hypyt olivat korkeita ja hieman töksähtäviä, koska vauhti jäi liian hitaaksi, mutta ylitse me päästiin. Eifelistä oli kuoriutunut varsin mukava esteratsu, vaikka metrin kohdalla se pisti jarrut turhankin usein pohjaan.

Toisella kerralla pyysin sitä laukkaamaan ensin maneesin ympäri hakien sitä reipasta tempoa, jotta saataisiin kunnon lennokkaita hyppyjä. Ensimmäiselle esteelle Eifel kuitenkin ehti hidastaa, patisteluistani huolimatta. Tamma jäi tänään kyttäämään esteitä hieman liikaa, joten kääntäessäni sitä oikealle niin patistin puoliveristä ehkä hieman liikaakin eteen. Vauhdin kasvaessa myös askel pituus kasvoi ja hypätessä pystyä huomasin että esteelle oli tultu liian rajusti. Tasapainoni horjahti esteen päällä ja tunnen hidastetusti kuinka en saa palautettua sitä, kuten yleensä ja valmistaudun tippumiseen. Maa näyttää olevan yllättävän matalalla ja pohjakin näyttää silmissäni ihan pehmeältä, mutta todellisuus oli jotain muuta.

Maahan osuminen tuntui hyvin kovalta. Yllättävän kovalta, kun mietti miten matalalta matka maahan oli alkujaan näyttänyt. Tipahdan suoraan polvilleni, mutta pian myös pääni osuu maahan, joka teki kauhean kipeää törmäyksen voimasta johtuen. Näen sivusilmällä kuinka Eifel juoksee vierestäni, ja pian makaan selälläni maassa vain miettien: "Mitä tapahtui?".
Yritän nousta ylös jaloilleni lähes heti, mutta jossain välissä maneesiin tullut Linnea juoksi luokseni, eikä antanut minun nousta. Käski vain hengittää rauhallisesti ja syvään. Eifelkin käveli ihmeissään eteeni ja hamusi turvallaan jalkaani. Yritin vain hymyillä. Kaikki oli hyvin.

Hieman myöhemmin, pienen kuulustelun jälkeen, jossa todettiin ettei luita ollut mennyt poikki niin nappaan kiinni Einfalinen roikkuvista ohjista ja nousen vihdoin ylös jaloilleni. Silloin huomaan pistävän kivun oikeassa polvessani ja myös Linnea huomaa sen, mutta hakee pyynnöstäni korokkeen luokseni, jonka avulla pääsen takaisin korkean tamman selkään. Hengitin yhä syvään ja kipu polvessani tuntui vain kasvavan, mutta annan Eifelin kävellä rennosti ympäri maneesia.

Kymmenisen minuutin kuluttua kipu tuntui laantuvan jo sen verran, että pystyin kantamaan esteitä pois. Linnea tuli kaverikseni, vaikka yritti varoitella ettei minun pitäisi. Yhdessä me ne kuitenkin kannettiin ne ja Jasonkin oli isona apuna taluttaessaan Eifeliä.

* * *

Tallissa huomasin kivun palaavan hiljalleen. Linkutin oikeaa jalkaani koko ajan, mikä sai osan tuntilaisista kääntämään päätään. En vain välittänyt siitä ja tervehdin iloisesti muita tallilaisia, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hoidin tamman ja menin sitten istumaan Simoran oleskeluhuoneeseen, jossa Mikael ja aikaisemmin minulle esittäytynyt Hanne, olivat jo.

Jasonkin juoksee pian perässäni pelästyneen näköisenä.
"Ooksä kunnossa? Näytti tosi hurjalta!" poika mainitsee ja saan myös muiden katseet osakseni.
"Juu, ei se nyt niin paha ollut, vaikka siltä näytti.." hymyilen iloisena.
"Mut Eifel juoksi melkeen sun päältä." Jason hymähtää ja näyttää tippumiseni videolta. Minusta kun oli tuntunut, että se juoksi vain vierestä.
"Mut mä oon ihan kunnossa." väitän.

"Tipuitko sä?" Myös Mikael puuttuu puheeseen.
"Tippu!" Jason vastaa puolestani ja on jo näyttämässä videota hänelle.
"Joo", minäkin vastaan. "Se tosin oli ihan mun vika. Tulin ihan liian rajusti tokalle esteelle, enkä ehtinyt korjaamaan tasapainoa."
"Näyttää tää aikas komeelta tippumiselta." Toinen virnistää. "Mutta ootko varma et oot kunnossa? Sulla kävi muuten nimittäin ihan uskomattoman hyvä tuuri, jos selvisit tästä pelkällä säikähdyksellä."
Virnistän takaisin.
"Olen olen. Linnealtakin sain kuulla samat. Päätä vähän särki, mutta ei enää. Jalkaan tekee vähän kipeetä, mutta sekin menee varmasti kohta ohi." hymyilen ja lähden kävelemään pois huoneesta. Kyytini tuli.
"Sletti..." Mikael aloittaa huomatessani kuinka linkutin, mutta vastaukseksi vain hymyilin. Kaikki olisi hyvin jo huomenna...



Ihanaa, että päätit jatkaa meillä Eifelin kanssa ! Teistä kun on tullut jo selvää vakioporukkaa, olisi ollut suuri sääli, jos olisimme teidät menettäneet. Hienoa myös kuulla, että noin pahan pudotuksen jälkeen olet kunnossa, hurjan näköistä se oli kuulemma ollutkin ja mistään muusta emme Jasonin kanssa keskustelleetkaan loppu iltana. Tarkkailehan sitä polveakin, ettei se jää jatkossa vihoittelemaan. Eifel kuitenkin tuntuu hyppäävän jo paljon paremmin kun meille muuttaessa, joten siitä pointsit teidän harjoittelulle ja rohkeus on tuonut vähän lisäpuhtia muutenkin tammaan näin arkisissakin asioissa. Tamma taitaakin olla se joka ensimmäisenä meillä ruokaa vaatii aamulla ja erittän itsetietoisena vati huomiota osakseen ja parastahan niin kaunis karvaneito ansaitsee (: - Odelie

[Jason]

Katselin maahan Iivun selästä hetken ja nostin sitten katseeni takaisin Mikaeliin, joka oli suostunut pitämään mulle mun ensimmäisen estetunnin, jossa ei enään mentäisi puomeja. Mä olin kyllästynyt äitin kannustavin höpinöihin, koska mä halusin just sitä, että mua opetettaisiin kunnolla. Mikael selitti mulle sitä, miten saisin Iivun vähän hidastamaan jos se innostuisi menemään vähän lujempaa. Lopulta sain luvan kannustaa Iivun taas raviin ja ympyrälle päästessäni otimme laukkaa vähän molempiin suuntin, ennen kuin Mikael oli valmis mut päästämään ensimmäiselle neljänkymmenensentin esteelle.

Iivu laukkasi nopeasti, mutta sen laukassa oli vain mukava istua. Se pudisteli päätään tyytyväisenä ja pärski, kun lähestyimme ekaa estettä. Kevyt istunta, se tuntui vähän hassulta, mutta tunin kuinka Iivu vaan hypähti vähän ja esteen jälkeen se kiihdytti vauhtiaan. Mä purruttelin sitä vähän hidastamaan ja siirryimme töksöttävän ravin kautta käyntiin. Taputin ruunaa, kun Mikael kehotti mua tekemään niin ja kuuntelin taas Mikaelin ohjeistusta. Ilmeisesti mun ensimmäinen este oli mennyt hyvin, vaikka äiti näytti tosi järkyttyneeltä katsomossa. Sitä oli kuitenki kielletty puuttumasta miesten juttuhin.

"Nyt kun lähestyt sitä estettä Jason, ota siitä Iivun harjantyngästä kiinni, ettet heilahda tolleen siellä selässä, muuten sulla meni hyvin" Mikael totesi vielä ja mä paransin kypäräni asentoa.

"Mutta se ravistelee heti päätään jos mä teen niin" puolustauduin jakuristin kulmiani miehelle, joka nätti vain virnistävän mulle. Se ymmärsi mistä oli kyse, mutta ilmeisesti sekin oli pelästynyt äitin vihaista ilmettä.

"Anna mennä vaan, lyhennä vähän ohjaa ja keskity omaan ratsastuksees. Iivu kyllä tietää mitä se tekee, joten anna sen hoitaa omat hommansa, niin kaikki menee hyvin" Mikael totesi samalla kun mä nostin Iivulla laukkaa. Iivu laukkasi reippaasti, mutta kuunteli mun apuja yllättävän hyvin. Ohjasn iivun samalle ristikolle, minkä ylitin viimeksikin. Tällä kertaa hyppy onnistui hyvin ja muistin tarttua ruunan harjasta, joten sain kehyt Mikaelilta ja nyt pystyin kehua myös Iivua vähän enemmän.

Treenit sujuivat hyvin, ainakin tähän mennessä, vaikka mä olin hieman jännittänyt, mitä siitä oikein voisi tulla. Kun ylitimme Iivun kanssa vielä kerran ristikon, suostu Mikael päästämään meidät kokeilemaan yhtä pystyä, sekä sarjaa, jossa oli kaksi puomia ja pystyeste. Ne oli musta helppoja, sillä kevyessä istunassa ja Mikaelin ohjeilla musta tuntui, että Iivu teki enemmän työtä kuin minä. Mä olin silti tyytyväinen. Ensimmäsellä estetunnilla mä pääsin hyppäämään enemmän kun mitä muut ehkä saisivat ja mulla oli vielä mun oma hevonen alla. Katselin aurinkoisesti hymyillen äitiä, joka näytti vähän pelokkaalta, ei mulla ollut mitään hätää.

[Linnea]

Oli aivan pakko tehdä vain rento luonnostyylinen piirrustus ilman paineita. Jälki tosiaan sen mukaista, mutta tarkoituskin.
Sukat tietenkin unohtui, mutta Miyssa neitinen esiintyypi kuvassa.

Tämä kuva on siis kertakaikkisen suloinen, vaikka luonnostyylinen onkin, Miyssan väri on musta vaan jotenkin niin eksoottisen kaunis, että päädyn aina uudestaan ja uudestaan ihailemaan sitä. Ja vielä kerran mahtavaa, että päätitte sittenkin jatkaa tamman kanssa Simorassa, olis nimittäin ollu kova menetys meille. Kompromissithan tällaisissa tilanteissa on tärkeitä, joten lisäliikunta meiltä päin on varmasti paras vaihtoehto neidolle, ettei se jää liian vähälle liikunnalle, jos et niin usein sitä pääse hoitamaan. Ei se mitään, minä innokkaana olen ainakin olen tammaa käynyt tuunailemassa kun et paikalle ole päässyt, kaikki siis järjestyksessä (:

[Scarlett]

30.3.2014

Kun me vaan eletään täysillä joka hetki

Kävelin iloisena jälleen Simoraan. Päivä oli mitä parhain maastoretkeen, auringon paistaessa ja lintujen laulaessa. Täydellistä! Hiivin oleskeluhuoneeseen, jossa olikin jo monenmoista porukkaa. Tai no monenmoista. Odelie, Soneü, Mikael ja Jason istuivat siellä Hannen että Rawanan lisäksi. Perus Simora tiimiä. Tervehdin kaikkia, mutta nyt en tosin ehtinyt jäädä juttelemaan tarkemmin kenenkään kanssa. Yleensä olisin heti etsinyt jonkun maastoseuraksi, mutta nyt teki mieli ratsastaa rennosti ihan yksin.

Eifel seisoskeli tarhassa kavereidensa kanssa. Se suuntasi korvat välittömästi minuun kun astelin portin luokse kutsuen sitä. Miyssa luimisti tammani vieressä sen lähtiessä kävelemään hitaasti kohti minua.
"Heipsun neiti", hymyilen iloisesti Einfalinelle ja sujahdan aidan ali laittamaan sille päitset. Se yritti hamuta käsiäni uteliaana, mutta harvoin minä sille kuitenkaan toin mitään herkkuja. Niiden syöttämistä vältin aika pitkälle.

Talutin hopeanmustan käytävälle ja sidoin sen molemmin puolin ketjuista kiinni. Se vaikutti tosi tyytyväiseltä, mikä oli erittäin hyvä juttu, koska minäkin olin. Tamma hörisi matalasti Odelielle ja Jasonille kun he menivät meidän ohitsemme ulos. Molemmat naurahtivat pienesti puoliveriselle ja Jasonkin hymyili kun tamma jäi katsomaan sen perään. Poika ja Eifel olivat aina tulleet jostain syystä hyvin toimeen, vaikka välillä tuntuikin että hevonen karsasti pikkulapsia.

* * *

Vartin päästä istuin tamman selässä antaen sen kävellä pitkinohjin maastopolkuja pitkin. Välillä tulimme teille, mutta aina kun löytyi sula kohta niin yritin pysytellä metsän puolella. Hevoselle oli parempi kävellä epätasaisessa maastossa, ja pakko myöntää että pidin metsässä olosta itsekin paljon enemmän. Eipähän tarvinnut miettiä että voisi joku hurjastella autolla teitä pitkin. Eihän Eifel noita autoja pelännyt, vaikka jännittyikin niiden ajaessa kovaa ohi. Ainoastaan kovaääniset mopot saivat tamman pasmat sekaisin ja hyppäämään kauemmas. Tosin nyt mitään liikennettä ei ollut vielä näkynyt, onneksi vaan.

Käveltyämme pidemmän aikaa ja saavuttuamme jälleen tielle niin maiskautan puoliveriselle merkiksi siirtyä raviin. Tamma innostui ja otti muutaman pidemmän askeleen ja viimeisteli sen komealla pukkihypyllä, ja sain tällä kertaa itsekin tehdä töitä että säilytin tasapainoni. Harvoin se niin korkeita hyppyjä teki. Matka jatkui sen jälkeen muutamalla laukka-askeleella, ennen kuin jarruttelin sen raviin.

Kevensin tasaisessa tahdissa satulan narskuessa alla. Kaikkialla oli niin hiljaista. Jos olisi ollut pimeää niin olisi voinut ajatella että oli jopa liian hiljaista. Toki muutamat linnut lauleskelivat kauempana metsikössä, mutta mitään muita ääniä ei kuulunut kuin kavioiden osuminen maahan. Eifel pärskähteli välillä ja sekin tuntui nauttivan maastoreissusta tosissaan.

Varjoisemmilla pätkillä siirsin tamman aina hetkeksi käyntiin, sillä maassa oli vielä osittainen jääkerros. Kun tie muuttui taas paremmaksi ja kun muitakaan ei näkynyt niin annan temmon vaihtua nopeammaksi. Laukaksi.

Taas Eifel innostui vähän liikaa ja heitteli takapäätään, mutta tämä sopi hyvin siihen "kevättä rinnassa", juttuun.

* * *

Myöhemmin saavuimme takaisin Simoraan, jossa näin jälleen Odelien ja Jasonin. Tosin nyt ne kävelivät Iivun kanssa kohti tallia. Ilmeisesti Jason oli päässyt taas ratsastamaan suokkiruunallaan.
"Moikka!" tervehdin molempia hieman kauempaa, ja Odelie nyökkää pysähtyen.
"Menikö teillä hyvin maastossa?"
"Juu, tosi hyvin. Tässä neidissä on vaan ihan liikaa aina virtaa", virnistän ja lähes todistukseksi Eifel yrittää lähteä kävelemään tallia kohden kovempaa, ja kun pidätin sitä niin se alkoi hieman tanssahtelemaan ja nousi ihan pienesti pystyynkin,jolloin nojasin vain eteenpäin ja pidin pohkeet lähellä, jotta saisin tamman turvallisesti takaisin neljälle jalalle.
"Niin kuin näin"

Päästessämme Odelien kohdalle pysäytän Eifelin ja liu´un alas satulasta. Nostan jalustimet ylös, ja löysään satulavyötä muutamalla reiällä. Sitten kävelemme yhdessä naisen kanssa talliin.
"Tiedätkö, joku maastoestetunti tässä lähiaikoina olis aika kiva kun maakin on jo sulaa." hymyilen ja mietin asiaa mielenkiinnolla. "Olisi meillekin ihan hyvä että joku olisi vähän vilkuilemassa ja ehkä opastamassa meitä kun en ole vielä tämän kanssa niitä koskaan hyppinyt. Se eka kerta nyt ainakin."
Odelie virnistää.
"Sulta nyt ei tulis ainakaan vauhtia puuttumaan!"
"Tai sitten tää ei uskalla hyppiä niitä ollenkaan ja kieltäytyy aina." naurahdan. Saa nähdä mitä tapahtuisi kun vasta nyt Eifel hyppi kunnolla niitä normi esteitä.

Oh, kuulen jo korvissani sen kiljasun, miten Jason olsi raivonnut, jos joku olisi sitä pikkulapseksi kutsunut, iso mieshän se luulee olevansa, mutta pidetään tää ihan meidän salaisuutena (; Ihan hyvä, että pysyit Eifelin selässä maastossakin, kun viime kerta oli vähän rajumpaa menoa, mutta virtaa tuntuu olevan ihan joka hevosella tähän aikaan vuodesta. Ne kai aistii kevään ja tulevan kesän ja vielä lämpimämmät päivät, joten rodeota tulossa vähän jokapuolelta. On Eifelkin innostunut muutamaan otteeseen tarhassa vähän esittelemään taitojaan ja ne pukit on tosiaan ilmavia, aina hurjan näköisiä, joten poitsit sulle. Maastoestetunti ei myöskään kuulosta yhtään huonolta idealta, jos viimosetkin jääradat tuolta maastosta vain sulaisi nopeasti pois. Hyvän Idean meille annoit kevään kunniaksi (: - Odelie

[Hanne]

31.3.2014

Tänään tehtiin oriin kanssa vähän maastakäsittelyharjoituksia kentällä. Vakavamman puurtamisen jälkeen lähdimme kävelylle metsätielle, jossa annoin Tumpun tutkiskella ympäristöä omaan tahtiinsa samalla kun itse nautin keväästä ja kuuntelin lintujen sirkutusta. 
Onneksi kohta on jo huhtikuu, en malta odottaa kesää! Tumppukin varmasti odottaa innolla laitumelle pääsyä. Iivun kanssa tietenkin. Suomenhevoskaksikosta on lyhyessä ajassa tullut lähes erottamaton, mikä on todella suloista. Vanhempi Iivu on ilmeisesti ottanut pikku Tumpun suojatikseen. Onneksi ori on sopeutunut näin hyvin uuteen kotiinsa.

Ennen kotiinlähtöä nappasin orista vielä kuvan ilta-aurinkoa vasten. Kaksikolla oli pieni iltakisailu meneillään ja etenkin Tumppu revitteli kyllä täysin siemauksin. Iivu lähinnä tuhahteli aluksi nuoren oriin pelleilylle, mutta liittyi kuitenkin hetken päästä mukaan. Kerrankin muistin ottaa kameran tallille!

Wau, hämmästyin ihan tätä kuvaa, niin ihana tunnelma, niin suloinen pörrönen Tumppu. Varsinkin ton taustan kanssa onnistuit hämmästyttävän hyvin, mä odotan mielenkiinnolla minkälaisia piirrustuksia saadaan vielä nähdä sulta. Tumppu on tosiaan jo pitkälti täysin kotiutunut tänne meidän porukan mukaan, ilahduin itsekkin toissa aamuna, kun ori hörisi karnassa minun tullessa talliin. Kaipa se on jo jonkinlainen hyväksymisen merkki, ainakin hymy jäi huulile, kun Iivulta varsinkaan saa tällaisia kohteliaisuuksia (: - Odelie

[Iida]

6.4.2014
Karva-Jenni
Iida & Jenni #4

- Voi juku, kylläpä sitä karvaa lähtee, mumisin ääneen harjatessani Jennin talvikarvaa, jota oli riittämiin. Tammaa olin harjaillut jo melko pitkän aikaa, mutta sitä irtokarvaa vaan irtosi ja lähti. Olin jo melkein luopunut toivosta ja alkanut kaivaa trimmeriä esiin, mutta kaippa mä sitten olin järkiini tullu ja jättäny Jennille sen karvat. Mamma olisi kummiski suuttunu mulle… Jenni kuopi hieman etusellaan ja kengästä kuului ikävä kirskunta, sen osuessa betonilattiaan. Paksun tammani jalat olivat hieman kuraiset ja vuohiskarvoihin oli tarttunut mutaklimppejä, mutta sain ne melko helposti silti irrotettua. Sunnuntai aamupäivä oli hiljainen. Vain Sone ja joku uusi hevosen omistaja, joka sanoi nimekseen Hanne. Tämä omisti kuulemma suokkiorin, sen olinkin ehkä nähnyt tarhassa… Jenni seisoi kivan rauhallisesti edelleen käytävällä, vaikka se olikin joutunut seisomaan melko kauan siinä.

- Mitäs me tänään tehtäisiin, kysyin tammaltani, joka heilautti päätään. Hymähdin Jennille ja vaihdoin harjan kaviokoukkuun. Asetuin tukevasti Jennin etujalan luokse ja kumarruin nostamaan sitä, kun tunsin sitten yhtäkkiä ponini hampaat takamuksessani.
- Ai helkutti, Jenni! huudahdin ja suoristuin. Pehvaani jomotti hampaiden jäljiltä ja hieroin sitä hieman kivun helpottamiseksi, miltäköhän se näytti muille…
- Hei, mitä sä teet? kuulin jonkun kysyvän. Jep, mun tuuria että joku näkee mut kun mä häärään jotain epämäärästä!
- Jenni puras… mumisin. Käännyin ympäri katsoakseni kuka oli kysynyt.
Takanani Jenniä rapsuttamassa oli vaaleahiuksinen minua vanhempi poika, jota en ollutkaan ennen nähnyt.
- Mä en oo sua ennen nähnyt? varmistin vielä asian.
- Joo et varmaan, poika vakuutti. - Alex.
Tartuin hämmentyneenä pojan käteen, harvoin sitä kai näin virallisesti esittäydyttiin, mutta otin silti mallia. - Iida.
- Tarvitko apua? Alex kysyi katsellen lattiaa, joka oli täynnä Jennin karvoja.
- Hmm.. jos meinaat harjaamisessa, niin oon saanu jo harjattua Jennin, mutta jos haluut jelppaa, niin voitko pitää kiinni sen päästä ettei se taas yllätä?
Alex katseli minua hieman hämillään puhetulvastani, mutta lupasi silti pitää kiinni Jennistä.
Kumarruin nostamaan kaviokoukun maasta ja tartuin tammani jalkaan.
- HEI! Lopeta! kuulin Alexin toruvan Jenniä.
Sain puhdistettua Jennin etujalan. Vaikka mielessäni kävi, että voisin sanoa Alexille, etten tarvinnut enempää apua, päätin jättää ajatuksen pääni perukoille. Alex piti kiinni edelleen Jennin riimusta, joten siirryin putsaamaan vasenta takajalkaa. Se puhdistui huomattavasti helpommin kuin etunen ja vaihdoin sitten puolta. Jenni ei enää yrittänyt näykkäistä, taikka tehdä mitään muutakaan, mutta Alex pysyi silti kiltisti tammani pään luona.

- Kiitos avusta, sanoin.
- Eipä mitään, oli kiva tutustua, Alex sanoi nyökäyttäen päätään ja lähti sitten matkoihinsa.

Taputin Jennin kaulaa ja rapsuttelin hetken sen korvantaustoja. Pakkasin sitten harjat harjalaatikkoon ja siirsin sen sivuun karsinan eteen. Kävin hakemassa satulahuoneesta suitset ja suitsin Jennin vikkelään. Otin harjalaatikosta suojat ja pistin ne Jennille. Kiinnitin suitsiin juoksutusliinan ja lähdin taluttamaan Jenniä pihalle tallista. Nappasin vielä ennen ulko-ovea raippatelineestä juoksutusraipan. Jenni käveli pihalle uljaasti. Se pärskähti pari kertaa ja heilautti kärsimättömästi päätään. Talutin Jennin kenttää kohti. Avasin portin ja suljin sen vielä, ennen kuin annoin Jennille hieman enemmän liinaa. Kävelin kentällä Jennin vieressä. Jenni käveli ihan aidan vieressä, missä oli kuivempaa ja itse jouduin väistelemään vesilätäköitä. Kenttä oli melko kuiva, vaikka paikoittain olikin edellä mainittuja suuria lätäköitä. Vaihdoin Jennin kanssa suuntaa. Jenni oli ollut melko pitkän aikaa paikoillaan ilman liikutusta, mutta siihen on tultava nyt muutos! Aloin keräämään liinaa hieman ja talutin Jennin kentän keskelle. Ja päästin taas vähän enemmän liinaa. Jenni alkoi kävellä isolla ympyrällä ympärilläni ja sen liian pitkäksi kasvanut häntä keräsi mutaa. Sekin pitäisi leikata, samoin kuin harjaa pitäisi siistiä, totesin arvioidessani Jenniä. Maiskautin kuuluvasti ja heilautin pienesti raippaa, saaden Jennin nostamaan ravin. Tamma ravasi isoilla askelilla väistellen hieman lätäköitä. Poni kaarsi kaulaansa ja pärski tyytyväisenä. Huomasin pian, että joku seisoi kentänportilla. Olimme saaneet yleisöä. Pian sen yhden ihmisen luokse tuli toinen.

Hidastin Jennin käyntiin ja kävin vaihtamassa liinan puolta ja käänsin Jennin täyskaarrolla ympäri toiseen suuntaan. Olisikohan yleisöllä asiaa, ajattelin, mutta sen sijaan että olisin kysynyt, pyysin Jennin raviin. Tänään oli näköjään päivä, jona mietin mitä sanoin. Jenni oli tähän suuntaan huomattavasti jäykempi. Voi huh huh! Tämä jäykkyys pitäisi saada pois. Mutta ei tänään. Jenni ravasi tasaisesti, eikä siitä kyllä oikeastaan näkynyt se, että se oli ollut pitkän aikaa tauolla.
Heilautin raippaa ja maiskautin. Nautin katsoessani, miten isosti Jenni nostaa laukan. Tamma oikein ponnistaa. Se ei nosta suoraa eteenpäin, vaan ylöspäin. Jenni heitti pari innokasta pukkia ja näytti hetken siltä, että sekoaisi askelissaan, mutta ilmeisesti se tajusi sen itsekin, sillä otti sen jälkeen rauhallisesti. Annoin Jennin laukata vielä hieman ylimääräisiä energioitaan pois, kun kuulin jonkun huutavan minulle.

- Hei! Ei kai häiritse jos me tullaan kentälle? kysyi Scarlett viitaten itseensä ja Eifeliin.
- Ei toki! huusin takaisin, ollaan just lopettelemassa!

Scarlett avasi portin ja talutti hevosensa kentälle. Pyysin Jennin vielä hetkeksi laukkaan, ennen kuin pyysin tammaa laskemaan raviin. Annoin Jennin sen jälkeen vielä tulla hetken rentoa ravia. Tamma puuskutti hieman ja oli hionnut, eikä se edes näyttänyt huomaavan toista hevosta kentällä, ennen kuin Eifel säpsähti jotain. Jenni hidasti omatoimisesti käyntiin ja annoin sen tehdä niin. Kävelin tamman luokse, keräten samalla liinaa. Taputin Jenniä ja kehuin sitä, ennen kuin lähdin taluttamaan sitä kohti kentän porttia.
Päästin Jennin karsinaansa, kun olin riisunut varusteet. Tamma piehtaroi oikein kunnolla ja nousi välillä ylös, ennen kuin alkoi piehtaroimaan uudestaan. Oltuaan omasta mielestään tyytyväinen, tamma tuli luokseni ja tökkäsi turpeisella turvallaan minua otsaan. Naurahdin tammalle ja pyyhkäisin turpeita otsastani.

Sie taidatkin olla ihan sinnikkäin Simoralainen täällä meillä, eikä missään tapauksessa haluttaisi sua ja Jenniä päästää lähtemään täältä, severan vakiokamaa olette jo meille (: Jenni tosiaan on alkanut muistuttamaan hieman jotain karvahirviötä kun se on äkillisen karvankasvun kokenut ja nyt voin kuvitella, kuinka urakalla sitä karvaa myös lähtee, severan pörröinen tamma se nimittäin oli koko talven. Suloinen tyyppi silti ja hörähtelee joka aamu talliin tullessa tervehdykseksi, meitä on näköjään tullut kavereita jo sen kanssa. Kiva, että pääsit muutenkin tutustumaan vähän tallin uuteen porukkaan, uusia nimittäin on tullut pilvin ja pimein tässä lyhyessä ajassa ja varmasti vielä lisää on tulossa, jos vaikka joskus rauhoittuisi tämäkin tilanne. Alex on kuitenkin ihan huippua seuraa, joten kiva, että sait pojan avuksesi Jennin kanssa. Vauhtia tuntuu Jenniltäkin piisaavan taas, vaikka kiltisti se kulkeekin, nyt sitten tamman kanssa otatkin kunnon liikunnalisen spurtaalin tästä eteenpäin, niin hyvä siitä vaan tulee. Kiva nähdä sinuakin tallilla taas ! (: - Odelie

[Scarlett]

6.4.2014
You´re my honey

Siellä se seisoi. Tarhan kauimmaisessa nurkkauksessa lepuuttaen alahuultaan suljetuin silmin, vain nauttien lämpimästä auringon paisteesta.
"Eifel!" kutsun sitä jämäkästi ja heti näkyi reaktiota tammassa. Se käänsi korvansa suuntaani ja lähti kävelemään luokseni hyvin hitaasti, lähes tuskallisen hitaasti, mutta varmasti.
Portille päästyään ojennan hopeanmustalle neitokaiselle sokerin palan ja vien sen talliin...

Tallissa vien tamman suoraan karsinaan ja käyn välittömästi sen ruskeiden jalkojen kimppuun. Oli näillä aurinkoisillakin päivillä ne varjopuolensa kun sukallinen hevonen näytti ei-sukalliselta hevoselta ravan takia. Onneksi se oli jo suurimmaksi osaksi ehtinyt kuivua, mutta silti sain aika kovan duunin tehdä ennen kuin se näytti somalta omalta itseltään.

Pian palaan Eifelin luokse varustepinkka sylissäni ja saan heti uteliaan tamman kiinnostumaan. Jätän suitset vielä oven ulkopuolelle, mutta satulan kanssa suuntaan jo tamman vierelle. Yleensähän se kuuluisi laittaa suitset ensin, jos hevonen ei ollut kiinni missään, mutta oman hevosen kanssa oli se hyvä puoli, että tunsi sen. Tiesin että Einfaline pysyisi aloillaan, joten sillä ei olisi oikeastaan mitään väliä. Nostan satulan puoliverisen selkään ja suoristan karvapehmusteen, että satulahuovan ennen kuin kiinnitän satulavyön ensimmäiseen reikään. Sitten nappaan suitset ovenraosta ja pidän hetken kylmiä kuolaimia kämmeneni välissä ennen kuin otan tukevan otteen kuonopiistä ja tarjoan neidille kuolaimia suuhunsa, jotka se otti helposti vastaan.

Pian seisommekin kentän laidalla, jossa Iida ja Jenny olivatkin jo ennen meitä. Tervehdin toista ratsukkoa ja varmistan että voimme liittyä heidän seuraansa, ettemme sattumalta häiritsisi heidän työskentelyään. Iida vastaa myöntävästi.

Kävelemme sisään portista ja talutan Eifelin suoraan korokkeen ääreen. Kiristän satulavyön tiukemmaksi ja nousen itse korokkeen päälle seisomaan ja pysäytän tamman sen eteen. Juuri kun saan jalustimen jalkaan, hopeanmusta kävelee reippaasti eteenpäin, jolloin jouduin kääntämään sen ohjista takaisin. Seuraavalla yrittämällä pääsin sentään mukaan asti: Eifel käveli jo eteenpäin minun seistessä vielä yhden jalustimen varassa.

Iida laukkaili hetken aikaa ponillansa, mutta hieman ennen ravityöskentelyä saimme kentän kokonaan käyttöömme. Tänään treenaisimme laukanvaihtoja kolmikaarevalla kiemurauralla. Esteratsastajanakin pidin kouluratsastusta hyvin tärkeänä osana esteratsastusta, ja laukanvaihdot olivat vielä omiaan siihen hommaan.

* * *

Jäin illaksi Simoraan lähinnä siksi kun vietin vapaata opiskelijan sunnuntai-iltaa ja kun kerrankin oli aikaa jäädä auttamaan iltatallin teossa niin mikäs siinä. Hakiessani Eifeliä sisälle tarhasta niin jouduin pyöräyttämään sen muutaman kerran ympäri kun se yritti päästä sisälle nopeammin. Kai se tiesi että sitä odotti iltaheinät karsinassaan. Ahne mikä ahne. Onneksi tammalla oli (vielä) enemmän sitä lihasmassaa kuin heinämahaa. Tosin kesällä sekin tasapainottuisi.

Väkirehujen jaon aikaan myöhemmin jopa yllätyin siitä miten tamma oli rohkaistunut alusta. Se kuopi maata (ja ovea) innoissaan ja pyöri karsinassaan hermostuneena ympyrää, hörähdellenkin välillä. En kuitenkaan antanut sapuskoita ennen kuin se osasi rentoutua edes hieman. Tamman jälkeen menin auttamaan tuntiheppojen ruokinnassa, jonka jälkeen pääsinkin jo lähtemään kotia kohti.

//Eifel astutetaan Mängolla huomenna ja varsa odotetaan syntyväksi toukokuun puolella. Nimiehdotuksia saa antaa!//


Näköjään on Eifel ollut taas vähän jekkuilevalla tuulella, kun ei meinannut sua selkään päästää, mutta sellaisia jekkuja se tuntuu harrastavan vähän joka päivä myös meidän kanssa. Hulvatontahan se on, kun huumoria vaan löytyy, vaikka kova on neitokainen myös komentamaan, jos ruoasta on kyse. Eifel taitaakin olla meidän tallin diiva (; Samaa meltä kyllä olen siitä, että estehevosillekkin koulu tekee ensiluokkaisen hyvää aina välillä, varmasti Eifelkin on ihan hyvillään tällaisesta vaihtelusta. Iltatalliinkin saa aina jäädä avustamaan, jos vaan innokkuutta ja aikaa löytyy keltä tahansa, nmittäin oli Rami tai kuka tahansa silloin vuorossa, näkyy nuo pirulaiset aina lintsaavan ja jättävän sen homman mun kontolle. Ja varsuli! Oikein mainiota, odotellaan pikkuisen tulemista ainakin innolla ja saa onneksi meidän Allikin kaverin mammalaitumelle, ettei yksin tarvitse siellä pyöriä. Vaikka joku lämppärivarsa tietysti olisi myös hieno, mutta se on vasta ajatuksen tasolla (: - Odelie

[Scarlett]

7.4.2014
My bad day

Maanantai aamuna, viikon ensimmäisenä aamuna ei ikinä voisi olettaa itsensä olevan pirteä. Tosin nyt asiat olivat hieman eritavalla: mulla oli koulusta vapaata. Kerrankin. Auringonsäteet osuivat silmiini ja se sai oloni paljon paremmaksi, mutta silti en jaksanut vielä nousta. Käännän vain kylkeäni ja mietin tulevaa kesää.
Pian kuitenkin hätkähdän Sian She wolf kappaleen ääntä, joka soi puhelimestani. Painan silmäni hetkeksi tiukemmin kiinni, ennen kuin käännähdän kokonaan ympäri ja asetan kännykän korvalleni.
"Noh?" oli ensimmäinen sanani minkä sain sanotuksi näin pirteänä aamuihmisenä. Toivottavasti soittaja ei ollut kukaan tärkeä henkilö, koska yleensä olisi kohteliasta heille sanoa ensin nimensä ja tervehtiä hieman iloisemmin.
"Huomenta!" Ystävättäreni ääni kajahtaa puhelimesta, onneksi. "Säpäs oot hilpeänä..."
"Enkös!" naurahdan laimeasti puhelimeen ja asetun nojaamaan seinää vasten.

Kaverit ovat ihan mahtavia! Ei mitään tärkeää asiaa, mutta silti saan ihanan aamuherätyksen. Periaatteessa sen ei pitäisi edes haitata kun kello oli jo kymmenen, mutta minulle ketä valvoi puolen yön jälkeen katsoen ainoaa hyllystä löytämää sarjaa -vampyyrintappajaa, niin se ärsytti ihan kamalasti. Nooh... Huomenna uusi yritys.

Nousin ylös sängystä ja laahustin valkoista puulattiaa pitkin vessaan. Pesen kasvoni kylmällä vedellä, ihan siitä syystä että voisin hieman piristyä. Harjaan hampaani ja kietaisen hiukseni löysälle nutturalle donitsilla ja puen ylleni kollarit ja fleecepaidan, jonka päälle saan ulos mentäessä kietaistua vaaleanpunaisen toppaliivin. Sitten nappasin mukaani pöydältä vain avaimet ja puhelimen, jotka tungin taskuuni ja suuntasin voileipä kourassa ulos bussipysäkille.

Dösässä oli hyvin vähän porukkaa tähän aikaan päivästä. Ihan hyvä juttu vaan. Siellä istui ainoastaan joku minua vanhempi poika, joka hymyili minulle aina vilkaistessani häntä ja vanhempi rouva, joka hyräili jotain kappaletta ehkä hiemankin liian äänekkäästi.

* * *

Simorassa huono päivä jatkui. Eli kun heräät väärällä jalalla, älä nouse sängystä koko päivänä. Pitää muistaa, vaikka kirjaimellisesti mahdotonta.

Kuitenkin kun pääsin Eifelillä hyppimään esteitä, niin sain todeta että vanha ei ole aina kestävää. En edes ymmärrä miten se on mahdollista, mutta niskahihna katkesi suitsista juuri ennen (onneksi vain 40cm) 6 ristikon sarjaa. Tarkistin suitsien kunnon aina ratsastuksen jälkeen, eikä niissä ollut näkynyt huonokuntoista osaa, mutta silti noin vain tapahtui. Koska en ollut käyttänyt turparemmiä pariin päivään Eifelin turvan päällä olevan pienen hankauman johdosta, niin koko suitsikyhäelmä tippui tamman päästä maahan, vain ohjien jääden roikkumaan käteeni. Onneksi ehdin huomata asian ajoissa niin kiristin ohjia sen verran, ettei puoliverinen ehdi kompastua suitsiin esteiden aikana.

Niinpä jouduin pyytämään Odelieta tuomaan minulle toiset suitsemme, jotka olin ostanut hetken kokeiluhalusta. Kuolaimettomat suitset nimittäin. Pidin niistä itse yllättävän paljon, mutta ikinä en ollut ottanut niitä kunnon käyttöön, koska kuolaimellisiin oli vain yksinkertaisesti tottunut. Nyt kuitenkin "joutuisin" ratsastamaan noillakin muutaman päivän.

Treenin jälkeen olin kävin Hannen kanssa maastossa kävelemässä loppukäynnit. Nainen talutti komeaa Tumppu-oriansa edellä, ja me tultiin tamman kanssa rennosti perässä.

Tallille palattuamme sain pikaisesti tervehdittyä Suvia ja Locia, mutta erityisemmin en muita huomannut kun hävisin satulahuoneeseen pesemään Eifelin varusteita. Kyllähän noita tuntilaisia tuppasi välillä siinä käväisemään, mutta muuten jouduin siellä yksin olemaan.

Myöhemmin sitten menin tammani luokse tarhaan tekemään maastakäsittely juttuja siksi aikaa kunnes odottelimme kyydin saapumista orhipojan luokse. Sai se Eifel sitten näin lopuksi viimein hymyn minunkin päivälleni.

Jokaisella meillä on niitä pahoja päiviä, kun mistään ei meinaa tulla yhtään mitään ja kaikki ärsyttää. Usko vaan, niistä päivistä kärsin minäkin ja jostain ihmeellisestä syystä ne päivät tuntuvat korostavan Jasonin päivää ehkä vähän turhankin usein. Silti on hienoa, että jaksoit raahautua tallille koettelemaan onneasi, mitään turhan pahaa ei kuitenkaan onneksi sattunut, joten ehkä voit nyt illalla henkästä helpotuksesta, ettei käynyt sen pahemmin. On kyllä ihana nähdä, että Eifel ei enään esteitä pelkää ja siitä on tullut oikea kunnon esteratsu, siitä päätimmekin luovuttaa sinulle pronssisen Estehirmu - merkinnän sinuna. Olkoon vaikka kannustus tuleviin estetreeneihin. Ja nythän Eifel lähti tapaamaan sitä uutta miestään ! Kuinka jännää ja nyt ihan malttamattomuudella jäädään oottelemaan Eifelin paluuta ja varsinkin varsulin (; - Odelie

[Daniel]

07/04/2014 - uusia tuttavuuksia ja kahvihetkiä

Kävelin orilaitumen ohi kohti kentän katsomoa. Soneü oli ratsastamassa kentällä pilkullisella arabialaisella ja kaksikon meno näytti uskomattoman upealta. Olin hiljattain luopunut hoitohevosesta, sillä aloittaessani työskentelyn opiskelun ohella ei aika meinannut millään riittää useasti tallilla käymiseen. Siispä tyydyin tunneilla käymiseen, sekä satunnaisesti Simorassa muuten vain vierailuun. Istuin katsomon viileälle penkille ja hymyilin ratsastavalle naiselle, joka heilautti minulle kättään. Vaalean tamman oli pakko olla uusi, sillä ainakaan viimeksi tallilla käydessäni ei sen näköistä hevosta ollut ollut.

Soneü ratsasti vielä muutaman kierroksen ja käänsi sitten hevosen kaartoon laskeutuen alas satulasta. Kävelin ratsukkoa vastaan kentän portille ja avasin sen valmiiksi.
"Moi Daniel, kiva nähdä sua pitkästä aikaa", nainen hihkaisi ja ojensi minulle ohjia. "Haluutko taluttaa?"
Otin ohjat käteeni ja silitin harmaata turpaa. "Onko tää uus hevonen?"
Soneü nyökkäsi innokkaasti. "Joo, nimi on Liina. Meille tuli vähän aikaa sitten aika montakin uutta hevosta, et oo varmaan nähnyt Popparia, Teroa, Kirppua tai Repeäkään?"
Naurahdin ja pyörittelin päätäni. Simora oli tosiaan muuttunut viime näkemästä. Soneü kuitenkin lupasi esitellä minulle kaikki uudet kauramoottorit.

Talutimme Liinan sen karsinaan ja autoin Sonea riisumaan tammalta varusteet. Liina vaikutti mukavalta kaverilta, ehkä saisin joskus tunnilla ratsastaa sillä. Liinan viereisessä karsinassa asusti pilkullinen kaveri, jota juuri harjailtiin tuntia varten.
"Kirppu on sellanen energiapakkaus, ettei ainakaan vauhti lopu kesken", Sone naurahti ja rapsutti kaltereiden välistä pilkistävää turpaa. "Sä taidat kyllä olla vähän pitkä sille."
Nyökkäsin. Poni näytti tosiaan pieneltä minun pituiselle ja painoiselle miehelle.

"Poppari ja Tero asuu pihatossa Fritsin kanssa, mennään kattoo niitäkin", Soneü päätti ja kävelimme ulos tallista pihan läpi pihatolle. "Poppari on toi kirjava, voidaan mennä vaikka ajamaan sillä joku päivä", nainen lupasi hymyillen. Kuulosti hyvältä suunnitelmalta. Seuraavaksi kävelimme ponitarhalle, jossa kirjava pystyharjainen poni kurvaili pukkilaukkaa.
"Näyttää aika villiltä", totesin seuraten ruunan matkaa.
"Ei se niin paha oo miltä näyttää", Sone naurahti ja ohjasi mut tammatarhalle. Salli odotteli jo portilla malttamattomana ja suostui kävelemään kiltisti Sonen perässä talliin.

Soneü ojensi minulle harjan. "Sä voit harjata Sallin jos haluat, mä käyn sillävälin hakemassa varusteet."
Nyökkäsin ja aloin sukimaan harjalla kermanvaaleaa karvapeitettä. Salli irvisti harjatessani tammaa mahan alta, mutta ei tehnyt mitään hankaloittaakseen hommaani. Sone saapui karsinalle satulan ja suitsien kanssa, ja varusti nopeasti tamman.
"Sit vaan kypärä päähän ja maneesiin cowboy. Siellä ei pitäs olla ketään kun tunnitkin on kentällä."
Katselin Sonea häkeltyneenä, meinasiko se laittaa minut upean puoliverisensä selkään. Sallihan oli hirveän vaativa ja kaikkea.

Rohkaisevasti hymyillen Sone kehotti minua nousemaan selkään. Näytin varmaan selvästi epävarmalta, sillä nainen muistutti ohjaavansa minua ja Sallia. Niimpä minä sitten istuin hetken kuluttua korkealla voikonkimon hevosen selässä ja ohjasin sen uralle. Olin ratsastanut Sallilla kertaalleen maastossa, mutta nyt maneesissa tuntui kuin allani olisi ollut täysin uusi hevonen.
"Ota vähän lyhyempää ohjaa", Sone neuvoi. "Yritä rentoutua siellä selässä. Jos sä olet jäykkä, niin Sallikaan ei kulje rennosti."

Yritin kuunnella Sonen ohjeita mahdollisimman tarkkaan, mutta Salli tuntui protestoivan jokaista apua jonka annoin. Vauhtia siltä ei puuttunut, mutta meno ei näyttänyt kovinkaan ammattimaiselta. Käänsin tamman lopulta kaartoon ja laskeuduin alas.
"Ei se nyt ihan mennyt niin kuin ajattelin", Sone myönsi hymyillen myötätuntoisesti. "Mutta ensikerralla sitten paremmin."
"Jos sä edes päästät mua enää tän selkään kun oon tällanen perunasäkki siellä", naurahdin ja lähdin taluttamaan Sallia ulos maneesista. Sone virnisti ja kiersi Sallin toiselle puolelle.

Tallissa näkyi monta uutta kasvoa, harjailemassa hevosia ja taluttamassa niitä kentälle tai karsinaan. En tunnistanut näistä kuin muutaman, kuten Rawanan, jota moikkasimme Sonen kanssa ohimennen. Sone jätti Sallin karsinaan odottamaan iltaruokaa riisuttuaan sen varusteet.
"Hei.. onko sulla jotain menoa tänään illalla?" kysyin naiselta yllättäen. Tämä nosti katseensa kulmaansa kohottaen ja pudisti päätään. "Ajattelin vaan että lähtisitkö kahville tai jotain?"
Hymyillen ruskeatukkainen nainen nyökkäsi.

myöhemmin illalla, klo 19:38

Olin valinnut tapaamispaikaksi suosikkikahvilani. En ollut varma, ajatteliko Soneü iltaa treffeinä, vaiko ihan vain kaverien ajanviettona. Olin kuitenkin pukeutunut tavallista siistimmin. Hetkeä myöhemmin nainen saapui paikalle - kauniina kuten aina. Hymyillen nousin kohteliaasti seisomaan ja yllätyin hieman Sonen halatessa ystävällisesti tervehdykseksi.
"Tota.. mitä sä haluat, mä tarjoon", kysyin ja viittasin naista istumaan pöytään. Siirryin tiskille tilaamaan juomat.

"En ookaan ennen ollu tässä kahvilassa", Sone tokaisi siemaisten latteaan. Kahvilassa oli jonkin verran muutakin porukkaa istumassa pöydissä ystäviensä kanssa.
"Täähän on melkein kaupungin paras paikka", virnistin. Sone hymyili ja katseli ympärilleen tyytyväinen ilme kasvoilla. "Opiskelen tässä lähellä ja täällä tulee käytyä aika usein."
"Mitä sä muuten opiskelet?" Soneü kysyi kääntäen katseensa minuun.
"Liiketaloutta, kolmatta vuotta. Ei ehkä mun unelma-ala, mutta ihan mukavaa", selitin ja mietin mitäköhän Sone opiskelisi. Ehkä jotain hevosiin liittyvää.
"Mikä sitten on sun unelma-ammatti?" Sone kysyi yllättäen. Punastuin kevyesti ja hymähdin.
"Olen aina halunnut olla elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja. Mutta hain sitten kuitenkin opiskelemaan liiketaloutta."
"Voithan sä silti kirjoittaa jonkun elokuvan", Sone ehdotti. "Tai musikaalin. Muista kirjoittaa kans mulle siihen joku rooli, mä nimittäin olen joskus haaveillut näyttelijän urasta. Tosin mulla on aika kova esiintymisjännitys, että saa nähdä uskallanko kameran eteen."
Virnistin naiselle ja lupasin harkita asiaa.

Daniel

Tärkeintä on, ettei me menetetä sua Daniel täältä Simorasta, vaikka Nessuista jouduitkin luopumaan. Ehkä vielä päädyt johonkin sopivaan heppaan itellesi, jonka kanssa menisi paremmin linjat yhteen, Nessu ei tainnut ihan yhteensopiva kaveri. Hienoa, että sä pääsit kuitenkin tallille käymään ja Soneün kanssa pääsittekin sitten ratsastamaan, Salli tais olla oikea kunnon kokemus itsessään ja vielä treffit sen jälkeen, ää, se on niin söpöä, tai mä ainakin minä nyt ne treffeiksi päättelin. Soneåu on kaivannukin Mikaelin rinnalle tuollaista tummaa komistusta. Ei kerrota siitä vaan Mikaelilla (; Olet kuitenkin aina tervetullut Simoraan puuhaamaan vaikka Sallin kanssa ja jos joskus elokuvia alat tekemään, pidä huoli, että meidän ratsut pääsee mukaan johonkin otokseen (: - Odelie

[Hanne]

7.4.2014

Aurinko oli mennyt inhottavasti pilveen palatessamme maastosta Scarletin ja hänen tammansa Eifelin kanssa. Olin ollut harjoittelemassa maastakäsittelyjuttuja Tumpun kanssa maneesissa ja pois lähtiessäni olin törmännyt kentältä päin tulevaan Slettiin, joka pyysi minua ja Tumppua mukaan pienelle käyntilenkille. Ja mikäs siinä ylimääräinen kävely tekee aina hyvää, myös omistajalle. Tummahiuksinen tyttö oli aluksi vaikuttanut kovin sulkeutuneelta, mutta pari kertaa juteltuamme hänestä paljastuikin todella mukava tyyppi! Olen saanut Sletiltä muun muassa paljon hyödyllisiä maastakäsittelyvinkkejä Tumpun koulutukseen ja harjoituksistamme on tullut vähän monipuolisempia.

Tallipihalla Sletti huikkasi menevänsä putsaamaan Eifelin varusteita ja huusin tulevani ehkä myöhemmin perästä. Ajattelin, ettei olisi ollenkaan pahitteeksi kiillottaa vähän Tumpun suitsia. Voikkoa talvikarvaa täynnä olevat harjatkin olisi ehkä hyvä puhdistaa. Vein orin suoraan tarhaan rakkaan Iivunsa seuraksi ja lähdin kipittämään pikkutalliin korjaamaan jälkiäni. Matkalla minun oli kuitenkin aivan pakko pysähtyä rapsuttamaan ponitarhan aidan vierellä norkoilevaa Halia. Olin ihaillut suloista ruunivoikkoa risteytysponiruunaa jo ensimmäistä kertaa Simorassa vieraillessani, voi kunpa olisin vielä ponikokoinen ratsastaja...

Havahduin yllättäen ponihaaveistani takanani seisovan pojan ääneen: "Sori, mä tulisin hakemaan Halin."
Käännyin ympäri ja näin suunnilleen lukioikäisen vaaleahiuksisen pojan riimu kädessään.
"Ai anteeks, jäin tähän portille vaan ihailemaan näitä poneja, vaikka mulla on omankin ponin varusteet huollettavana", tokaisin hieman anteeksipyydellen.
"Joo, ei se mit...hei! Sähän olet se Hanne, eikö vaan?" poika kysyi yhtäkkiä.
"Jooo... Olen. Me ei taideta olla vielä tavattu?" vastasin hieman hämmentyneenä. Mistäköhän poika tiesi nimeni?
"Ei varmaan ollakaan! Mä olen Aleksi, mutta kaikki kutsuu nimellä Alex. "
Näytin varmaan edelleen kysymysmerkiltä, sillä poika jatkoi pian lausettaan.
"Niin olen nähnyt pari kertaa sut ohjasajamassa sitä sun suokkioria, Tumppuko se nyt oli? Sen perusteella olen sitten päätellyt sut Hanneksi", hän selitti.
"Ahaa aivan! Ihmettelinkin, että olenko jo päätynyt jonkun sortin kuuluisuudeksi, kun kaikki noin nimeltä tuntee", heitin sarkastisesti ja virnistin perään.
"Ei mutta nyt mun pitää oikeasti lähteä putsaamaan niitä Tumpun varusteita. Oli hauska tutustua!" sanoin Alexille kääntyessäni kohti tallia.
"Niin oli, hauskoja jynssäyshetkiä!" Alex huikkasi iloisesti perääni.

Varusteiden kimppuun en kuitenkaan vieläkään päässyt, sillä tallissa törmäsin jälleen uuteen tuttavuuteen.
"Terve", Duken karsinalla seisoskeleva nuori vaaleahiuksinen mies sanoi astuessani sisään pikkutalliin.
"Hei! Dukea liikuttamaan?" tervehdin takaisin.
"Oikeastaan tulin juuri maneesista. Se oli taas melkoisella päällä. Ori osaa kerätä aina hurjasti virtaa vapaapäivinä ja alku maastakäsittely meni pelkästään riekkumiseen. Mutta loppujen lopuksi saatiin homma onneksi taas toimimaan", mies kertoi hymyillen.
"No onneksi meni lopulta hyvin. Mekin harjoiteltiin Tumpun kanssa maastakäsittelyjuttuja tänään", vastasin vielä tuntemattomana pysytelleelle miehelle.
"Tumppuko on sun hoitohevonen? Ai niin anteeksi, en edes esitellyt itseäni. Mikael. Valmennan täällä Simorassa välillä, lähinnä esteillä, ja ratsutan nuoria hevosia", hän selitti.
"Ahaa sä olet se kuuluisa Mikke", hymyilin miehelle. "Tumppu on tosissaan ihan mun oma silmäterä. Vasta kaksivuotias orinretku. Saisikohan sulta pyytää sitten maastakäsittely ja ratsutusvinkkejä, kun kerran olet oikein ammattilainen?" kysyin.
"No tottahan toki, sitä vartenhan täällä ollaan! Päätallin seinältä löytyy puhelinnumero, josta mut esimerkiksi tavoittaa, niin voitaisiin ihan ajan kanssa käydä juttuja läpi", Mikael innostui.
"Hieno homma!", ilahduin ja nappasin suitsien lisäksi kainalooni Tumpun harjapakin.

Meinasin ensin raahata tavarat päätalliin ja liittyä Scarletin seuraan putsaamaan kamoja, mutta aurinko palasikin pilvien takaa taas paistamaan, joten päätin jäädä pihalle. Jätin suitset ja harjapakin pihalla lojuvan paksun tukin luokse ja kipaisin päätalliin lainaamaan satulasaippuan ja sienen. Tallissa törmäsin Suviin ja johonkin uuteen, lyhyeen vaaleahiuksiseen tyttöön, joka piteli Kirppua kiinni käytävällä. Vaihdoin pari sanaa heidän kanssaan ja toivotin uuden, Alinaksi esittäytyneen tytön tervetulleeksi talliin. Satulahuoneessa ei ollut ketään, Slettikin oli jo ehtinyt lähteä. Nappasin hyllystä saippuapurkin, jonka sisällä oli sieni ja palasin pihalle. Ajattelin purkavani suitset kokonaan osiin, mutta jätin sen sittenkin seuraavaan kertaan. Kello alkoi näyttää jo sen verran paljon, että halusin selvitä hommasta pikaisesti. Kun suitset kiilsivät, aloin hangata harjoja sinistä muovisukaa vasten. Kun piha lainehti vaaleista karvoista ja harjat olivat suunnilleen puhtaat, pakkasin ne takaisin harjapakkiin ja kiikutin koko hoidon takaisin Tumpun muiden varusteiden luokse. Autolle kävellessäni törmäsin vielä Soneühun, joka pihan vaalean untuvakerroksen nähtyään kysyi olenko kyninyt Tumppu-raukan. Nauroimme ja juttelimme hetken karvanlähdöstä, ennen kuin starttasin hondan ja huristelin pois tallipihalta.

Mahtavaa, että suakin näkee taas tallilla ja vielä näin usein. Tumppu kaipaakin varmasti nyt paljon huomiota, kun alkaa olla tuossa pahimmassa uhmaiässä, onneksi ori on kuitenkin käyttäytynyt suhteellisen kiltisti, ettei aihetta huoleen näytä olevan ainakaan vielä. Alexiinkin pääsit sitten tutustumaan, hyvä kun uusia tuttuja tallilla tulee ja Mikaelinkin apua kannattaa ottaa vaan vastaa, jos hän sitä tarjoaa, kun joskus tuntuu, että herra on vähän turhankin laiskalla päällä. Tuntuu kuitenkin hienolta, että meillä on täällä Simorassa mahdollisuus auttaa Tumpun ja muutenkin nuorien hevosten koulutuksessa, joten ongelmien tullessa kannattaa tosiaan kannattaa nykästä Miken ja meikäläisen hihasta, me taidetaankin olla ainoat "ammattilaiset". Varusteita tosiaan saa tälleen keväällä siivota ihan yhtenään, kun karvoja ja mutaa löytyy jokapuolelta, varsinkin noista suomiputeista (: - Odelie

[Annetta]

8.4.2014 New Home

"Pitäisikö pysähtyä.." Ajatus oli kytenyt päässäni jo hetken, mutten viitsinyt pysäyttää keskelle kapeahkoa hiekkatietä. Navigaattori haki reittiä yhä uudelleen ja uudelleen. "Hitto sentään, mihkä sä meitä johdatat.." mumisin navigaattorille, joka arpoi käännytäänkö seuraavasta tienhaarasta oikealle vaiko ei. Pienen matkan päästä näinkin jo oikean tienhaaran, kyltti oikealle - sinne siis! Pian tienhaaran jälkeen aloin erottaa tallirakennuksia ja laitumia, olimme saapuneet perille Vennin uuteen kotiin!

Tallipihalla pyöri kaksi naista, olimme sopineet omistajien kanssa näkevämme toisemme vielä tallipihalla, jotta he voivat esitellä paikkoja vielä tarkemmin. Olin hieman sovittua aikataulua myöhässä, kirosin taas mielessäni navigaattorini syvimpiin syövereihin.
"Heippa! Sieltä taitaa tulla se odotettu varsakuljetus!" toinen naisista tervehtii iloisesti. Oletan tämän olevan Odelie, jonka kanssa olin käynyt jo muutamia puhelinkeskusteluja.
"Tervetuloa Simoraan" jatkaa toinen naisista. "Minä olen Soneü, toinen omistajista."
"Jes, oikein meni" ajattelen ja myhäilen yksikseni tätä valtavaa onnistumista. "Pitäisi varmaan pistää lotto menemään vielä tänään" hymyilen hölmöille ajatuksilleni.
Avasin trailerin sivuluukun ja työnsimme kaikki kolme päämme sisälle kuljetusvaunuun. Venni seisoi siellä silmät ymmyrkäisinä ihmetellen, mikä tämä väline on, jonne hänet on suljettu. "Näyttää siltä, että vauhdilla tullaan ulos.." tuumasin varsan ilmeestä - ja kuinka väärässä ihminen voikaan olla!

Lastaussilta varovasti auki, ja varsan talutus ulos. Ei kuulosta kovin vaikealta, mutta kun nuori tamma on kauhusta kankeana jumahtanut koppiin, ei suunnitelma olekaan niin nopea ja helppo toteuttaa. Tovin houkuttelimme Venniä astumaan ulos trailerista, mutta ei. Varsa ei liikahtanutkaan. Olin jo aikeissa möläyttää, että kiva kisahevosen alku minulla, kun hevonen seisoo valmiina kopissa ensimmäisiä kisoja odotellen, eikä tarvitse välissä edes treenata! En kuitenkaan ehtinyt ajatusta pidemmälle, kun Venni vihdoin päätti loikata lastaussillalta alas. Jokainen jalka sojottaen eri ilmansuuntaan varsa loikki kauemmas trailerista.
"Huh, onneksi oli tämä juoksutusliina, eikä yhtään lyhyempää narua!" huokaisin Odelien ja Soneün naureskellessa varsan sinkoilulle. Talutin Vennin talliin, jossa se pääsi omaan karsinaansa syömään heinää ja rauhoittumaan matkan aiheuttamasta jännityksestä. Silitin kimoa varsaa ja hymyilin. "Nyt ollaan kotona" kuiskasin varsalle, joka tyytyväisenä mussutti heiniään.

Olin jo melkein liian tyytyväinen tilanteeseen, kunnes muistin mitä minulla onkaan vielä edessä. Armoton tavaroiden purku autosta. En millään ilveelläkään voinut ymmärtää, miten sitä tavaraa on voinut kertyä näin paljon näinkin lyhyessä ajassa. Vastahan olen aloittanut kaiken maailman tavaran ja roinan hamstraamisen, kun tamman olen vasta puolisen vuotta omistanut. Jestas, paljonko sitä tavaraa sitten Vennin kasvaessa kertyykään? Avasin takaluukun, ja luulen, että tavaran määrä oli vielä paljon suurempi kuin edes muistin.
"Apua, kuinka paljon tavaraa sulla on!" kuulin kauhistuneen äänen takanani. Käännyin ympäri ja takanani seisoi tummatukkainen nainen taluttaen vaaleaa suomenhevosoria.
"Hanne, hauska tutustua" nainen astui lähemmäs ja ojensi kätensä kätelläkseen. "Vien meidän Tumpun vain takaisin tarhaan ja tuun sitten auttaa sua tavaroiden kantamisessa, oota ihan hetki!"
Kiitin naista kovasti ja koko sydämestäni. Olin valtavan onnellinen saadessani apua tavaroiden kanssa, samalla sain mahdollisuuden tutustua tallilla käyviin ihmisiin!
"Koti alkaa tuntua jo kodilta" ajattelin ja hymy kasvoillani levisi entisestään.


Myöhemmin päivällä Venni pääsi vielä tarhaan jolkottelemaan ylimääräistä energiaa pois, jottei tallityöntekijä revi hiuksiaan päästä aamulla viedessään ylienergistä naperoa ulkoilemaan..


Nyt vielä kerran tervetuloa Simoraan Vennin kanssa ! (: Navigaattorilla tosiaan on vähän vaikeuksia löytää tänne meille keskelle puskaa, kyllä tuo pieni Liekkijärven kylä tuntuu löytyvän, mutta sen jälkee se tuppaa vain hakemaan ja hakemaan,kuton taisitkin huomata. Hienoa kuitenkin, että matka sujui hyvin, eikä Venni sen suurempia kepposia keksinyt, vaikka tamman superloikka minut ainakin hieman pelästytti. Näin vain silmissäni kuinka hassu tamma satuttaa pienet hontelot jalkansa, mutta se taitaa olla vaan tätä äidillistä vaistoa. Tavaraa teillä pukkasikin olemaan aika tuhdisti, että tuo meidän satulahuoneemme tuntuu kohta ratkeavan liitoksistaan, kun kaikki mussukoitaan hemmottelee. Vähän paha tapa itselläkin söpöjen tavaroiden keräys, täytyy kyllä myöntää. Kiva, että uusia tuttujakin löytyi heti tallilta ja Hannen apu tuli tässä tapauksessa varmasti tarpeen, ainakin teidän paikkanne näytti ihan siistiltä, kun illasta pääsin vielä tallia ja Venniä tarkastelemaan. Teki neitokainen jo itsestään numeroa tänä aamuna, kun se kimeällä äänellään herätti vanhemmatkin ponit tallissa, kun tulin aamutallia tekemään. Taisi neiti olla tietoinen, että ruokaa on tulossa (; - Odelie